Pelaamme jälleen lauseentäydennyspeliä muusikoiden kanssa. Tällä kertaa Rumban aloittamia lauseita jatkoi Musta valo -yhtyeen Lauri-Matti Parppei, joka palkittuna lyhytelokuvien ohjaajanakin tunnetaan.
Haastattelukysymykset lähetettiin ja palautettiin marraskuussa, mutta tuotantoteknisistä syistä haastattelu julkaistaan vasta nyt. Suonette siis, arvon lukijat, anteeksi muutaman kysymyksen marraskuukeskeisyyden.
Marraskuu on mielestäni… aliarvostettu kuukausi, syntipukki masennukselle. Olen aina altavastaajan puolella, näköjään jopa marraskuun, vaikka en siitä niin välitäkään. Ikkunasta näkyy vain pimeyttä ja kaikkialla on ankeaa. Ehkä siksi on toisaalta ollut hienoa soittaa keikkoja. Lämpöä, valoa ja ihmisiä.
Kaikkein vaikeinta uuden levyn tekemisessä oli… palata todellisuuteen. Äänitimme albumia suuressa 1700-luvun talossa keskellä metsää, saunoimme ja söimme kynttiläillallisen joka ilta. Uppouduimme tekemiseen niin, että ulkomaailma unohtui kokonaan. Soitimme yömyöhään ja aloitimme aikaisin aamulla uudestaan. Jossain väleissä oli parin viikon taukoja, mutta pääosin tuli elettyä hyvin sulkeutunutta elämää. Kun levy lähti miksaukseen, istuin musertuneena keittiössä ja arki rysähti niskaan kuin flyygeli.
Kun kuulin uuden levyn viimeistellyn master-nauhan ensi kertaa… unohdin kuuntelevani omaa bändiä. Kosketuin yhdestä tekstistä niin paljon, että aloin miettiä, kuka tällaista on kirjoittanut. Joko se oli hyvä merkki tai aloin olla vain todella sekaisin. Levyn miksasi Julius Mauranen ja masteroi Minerva Pappi, ja molemmat olivat korvaamattomia!
Jos joku mesenaatti antaisi meille 20,000 euroa musiikkivideon tekemistä varten, minä luultavasti… käyttäisin 2000 euroa videoon ja loput piilottaisin onttoon tammeen seuraavaa levyä varten. Olemme lähtöisin Rauman armottomista tee-se-itse-piireistä, ja siinä on oppinut säästämään kaikessa ja tekemään kaikkea. Se on myöhemmin siirtynyt myös elokuviini ja musiikkivideoihin. Eräillä suurilla elokuvafestivaaleilla minulta kysyttiin siellä esillä olleen lyhytelokuvan budjettia, ja ihmettelin epäuskoista naurahtelua. Budjettimme oli kahdeskymmenesosa toisen paikalla olleen ohjaajan elokuvan kustannuksista. No joo, tietysti kuvauksissa sahattiin öisin jätelavoilta löytyneestä puutavarasta lavasteita ja tapetit kiinnitettiin nitojalla. Mitä rahalla lopulta saa? Guns N’ Rosesin 1990-luvun videoissa ajettiin urheiluautolla kalliolta ja heittäydyttiin laivasta mereen, eikä 20 000 euroa ehkä ihan riittäisi siihen. Rajoitteet lisäävät yleensä luovuutta.
Joku päivä minä aion vielä… kirjoittaa kirjan. Eikö jokainen kaltaiseni kolmen pennin runopoika sano näin? En todellakaan aio – yritin ja maailma ei menettänyt mitään. Tunnen ihmisiä, jotka puhuvat vuodesta toiseen haluavansa olla elokuvaohjaajia, runoilijoita, muusikoita, kirjailijoita tai mitä vain, enkä ymmärrä miksi. Aikaa käyttää luonnostaan kuitenkin siihen, mikä on tärkeää ja mitä oikeasti haluaa, ja pitäisi yrittää nauttia siitä hetkestä. Tämän kevään ja kesän minä tein levyä maailman parhaan yhtyeen kanssa, hahaa!
Jos joku mainitsee Mustan valon kuulostavan Interpolilta, minä… totean, että muistutamme enemmän Suojelupoliisia. Mutta etenkin Ei maailmanloppua -kappaleen yhden kielen kitarariffi tuo Interpolin mieleen, ja totta puhuen kappaleen työnimi oli ”Interpol”. Muu levy on ehkä askeleen toisessa suunnassa, siellä on kirkkourkuja ja halpoja syntetisaattoreita. Harmittaa muuten, ettei kukaan ole maininnut vielä meidän yhteydessämme pikkubändiä nimeltä Pulp.
Joka kerta, kun kuulen puhuttavan Slushista… en ole ihan varma, mikä se on. Riskirahaa start-upeille ja hyvin pukeutuvia ihmisiä? Meillä olisi tässä aika hyvin pukeutuva yhtye, jolle kelpaisi suuri määrä hämäräperäistä rahaa offshore-tileiltä. Tarjoamme jättimäisillä tuotto-odotuksia ja hyvin, hyvin suurta riskiä.
Aina kun ystäväpiirini haluaa lähteä viettämään iltaa karaokeen… häivyn juhlista emmekä koskaan enää tapaa. Onneksi tällaisia ystäviä ei ole, ainakaan enää. Olin nuorempana yksinäinen ja vähän hylkiö, ja ehkä senkin takia monet muut yksinäiset yrittivät hakeutua seuraani. Olen kuitenkin aina mieluummin valinnut yksinäisyyden kuin kurjan tai ikävystyttävän seuran. Lapsenakin leikin enimmäkseen yksin. Joskus Merihaan Sir Oliverissa kuitenkin katsoimme ystäväni kanssa, kun sekavat, noin 60-vuotiaat ihmiset karjuivat lähes tunnistamattomina HC-karaoke-versioina erilaisia ikivihreitä. Pöydässä heidän ystävänsä koskettuivat kyyneliin asti tulkinnoista. Mikseivät ihmiset uskalla näyttää tuntojaan musiikilla ilman televisioruutua? Ehkä karaoke sopii ilmaisukeinoksi niille, joille elämäkin maistuu parhaiten punaisen pomppivan pallon ohjaamana.
Jos kuulen muusikkopiireissä jonkun kiroavan, miten vaikeaa nykyaika on rockmuusikolle, minä… muistutan, miten vaikeaa nykyaika on postimerkkeilijälle, koska sähköposti on pilannut senkin harrastuksen. Eikä edes ole, se on vain muuttanut muotoaan. Myös rock tuijottaa aina menneeseen: paras musiikki tehtiin tietysti todellisen rokkarin mielestä 1970-luvulla ennen LM-1-rumpukonetta. Me taas otimme albumillemme teemaksi tulevaisuuden: pitää katsoa eteenpäin, vaikka väkisin. Kävin itse samaan aikaan läpi suuria elämänmuutoksia ja halusin haikailla entisen perään, mutta vakuuttelin itselleni nostalgian olevan vain kaipausta aikaan, jota todennäköisesti ei ikinä edes ollut. Rock on myös painunut takaisin undergroundiin, mihin pitäisi suhtautua mahdollisuutena, ja taiteessa tärkeintä on muutos. No joo, filosofia sikseen. Toinen kitaristimme Timo sanoi joskus, että ”me halutaan vain soittaa, saatana”. Mukavaa tietysti on, jos levy-yhtiön kassan pohjalla on sen verran rahaa, että voidaan tehdä uusi levy. Ja jos ei ole, tehdään silti!
Jos eksyisin marraskuussa pimeään korpeen… yrittäisin rauhoittaa mieleni sillä, että se on suurinta vapautta, mitä olen kokenut aikoihin. Ja tietysti yrittäisin herättää sisäisen selviytyjäni, sillä olen yllättävän hyvä luonnossa liikkuja. Söisin kaarnaa ja metsästäisin kettuja käpälälaudalla. Tekisin tulen pelkillä vihaisilla sanoilla. Etsisin metsän suurimman karhun ja käpertyisin sen kainaloon talviunille. Levyt myisivät, kun tragedia katoamisestani paljastuisi. Levyt myisivät vielä enemmän, kun keväällä ryömisin esiin sammalten alta ja elossa. Saisin lööppilehdistössä kekseliään liikanimen. Käyttäisin kokemuksiani epäonnistuneen ja täysin harhaisen ja kunnianhimoisen folk-proge-levyn pohjana. Turhautuisin ja kokeilisin toistaa saman tempun, huonoin tuloksin. Voisiko joku pitää minut kaukana marraskuisista pimeistä korpimetsistä?