Enää pari päivää siihen, kun Sielun veljet kapuaa parinkymmenen vuoden tauon jälkeen lavalle. Lue Ilosaarirockin aattona Rumban muhkea Siekkari-juttu evästykseksi.
Teksti: Juhana Hurula, kuva: Heini Lehvasvuo
Sielun veljet sikisi maailmaan armon vuonna 1982. Tätä ennen oli ollut Hassisen Kone (1979–1982), joka oli aikansa Suomen suosituimpia bändejä, kunnes 22-vuotiasta Ismo Alankoa alkoi vituttaa koko touhu. Hänen päässään alkoi kypsyä ajatus raaemmasta ja riisutummasta ilmaisusta.
Syntyi unelma bändistä, jolla ei olisi selkeää johtajaa, vaan jossa kaikki olisivat yhtä. Heimo. Piti pitää huoli, ettei koko kansa omisi tätä musiikkia itselleen. Antimusaa. Vittuilutaidetta. Tähän päätelmään voi tulla vain artisti, joka on jo saanut maistaa suosion kultaista banaania.
”Tämä oli jurojen nuorisojulkkisten aikaa, jotka itkivät takahuoneessa rahat kädessä. Hassisen Koneen suosio tuli niin yllättäen”, Ismo Alangon äiti Anna-Liisa Alanko muistelee.
Hassisen Kone julkaisi viimeisen levynsä, klassikkostatukseen nostetun polveilevan ja henkilökohtaisen Harsoinen teräs -albumin vuonna 1982. Levyllä soitti kitaraa helsinkiläinen Jukka Orma, joka oli tullut paikkaamaan aukkoa yhtyeen alkuperäisen kitaristin Reijo Heiskasen lähdettyä omille teilleen kesken kaiken.
Sitten olikin jo Ismon ja Orman painua omille teilleen. Alanko, Orma ja uuden yhtyeen selkäranka, ekonomistirumpali Affe Forsman, suunnittelivat uudelle vielä nimeämättömälle yhtyeelle basistiksi iskelmämusiikin setämiestä, joka soittaisi keikat istualtaan. Sitten päädyttiinkin johonkin ihan muuhun: Jouko Hohko, Vammalan lahja maailmalle, toi Sielun veljiin sen lopullisen tulen, jorausviban ja seksinhajun.
Yhtye vetäytyi Joensuuhun treenaamaan tammikuussa 1983. Veljien hyvä ystävä ja Ismo Alangon pojan kummisetä, Joensuun rock-kasvoihin kuuluva Cyde Hyttinen, oli paikalla ihmettelemässä toimintaa.
”Jätkät pamahtivat Stadista Pohjois-Karjalan raitille spittarit jalassa ja mittarissa paukkui 30 asteen pakkaset. Nämä olivat niin staroja. Hyvin kärkästä ryhmää aina roudareita myöten, ja joka paikassa aina jotain ongelmaa. Treenit olivat karsean kuuloista kirskumista ja hirveä fiilis päällä, enkä tajunnut vittujakaan.”
Alussa haettiin kiimaisia ja vihaisia äänifiiliksiä kuuntelemalla muita bändejä. Sex Pistols lähti kupeilta lujaa. Katupunkia runnova Charged GBH, protoräppiä hokenut Last Poets ja hardcorea mustiin rytmeihin yhdistelevä Bad Brains tekivät syvän vaikutuksen Veljiin.
Sielun veljien romuluinen esikoislapsi, simppelisti yhtyeen nimellä varustettu albumi, ei ollut alun perin tarkoitettu julkaistavaksi, koska bändin viidenneksi jäseneksi mielletty valomies Vinski Viholainen ei olisi päässyt esiin. Päädyttiin julkaisemaan livelevy. Se nauhoitettiin maaliskuussa 1983 kahdelta keikalta. Heti perään syksyllä julkaistiin maitoruville ja asvaltti-ihottumalle haiseva mini-lp Lapset.
Poko Rekords julkaisi kaikki Sielun veljien levyt. Levymoguli Epe Helenius muistaa ensimmäisen näkemänsä Siekkari-keikan.
”Se oli Pieksämäellä joskus maaliskuussa 1983. Sellaista energialatausta en ole kokenut ikinä.”
Klaani pieksi itsensä iskuun heittämällä tauotta keikkaa. Niistä muodostui rituaalinomaisia seremonioita, joihin valmistauduttiin hurjalla sauhulla. Sielun veljien keikkamiksaaja Kari Leinonen muistelee, että sairaimmillaan heillä oli 31 keikkaa kuukaudessa.
”Kaikki roudasivat paitsi Ismo, jolla oli selkävaivoja. Kaikille maksettiin saman verran keikkapalkkaa, bändille ja crew’lle, joka on todellista demokratiaa. Kaikkien kemiat toimi, jaettiin murheet ja ilot, oltiin yhtä. Sielun veljet. En uskonut, että semmoinen elämä voisi olla mahdollista”, Leinonen kertoo.
Yhtye houkutteli keikoille uteliasta väkeä, jotka halusivat nähdä Ismon uuden bändin – suorittaakseen vain tyrmistyneen vetäytymisen takavasemmalle heti ensimmäisten biisien aikana. Presidentti Mauno Koiviston ajan jälki-kekkoslovakialaisissa tunnelmissa ei oltu totuttu siihen, että jotkin kukkalaitetukkaiset jätkät sätkivät, räkivät ja ähräsivät mikrofoneihin kuinka lapset ovat likaisia, loikkivat baaripöydillä ja potkivat tuopit paskaksi. Tämän jälkeen keikka vasta alkoi ja kesti helposti 2-3 tuntia.
Mutta miltä tämä kaikki on näyttänyt aidin silmin? Runoilija ja prosaisti Anna-Liisa Alanko muistaa hyvin, kun meni katsomaan poikansa ja tämän veljien keikkaa.
”Ensin oli pimeää, sitten tuli punaista, ja seuraavaksi konserttisavua, joka oli tuohon aikaan uutta. Lavalle nousi Kalevalan uroita, pitkissä tukissaan ja täynnä uhmaa. Biisit olivat vaikuttavia, pelottaviakin. Nyt ei enää itketty. Nyt tiedettiin, että tehdään jotakin tärkeää ja uutta.”
Suosio ponnisti hyppyrinnokasta, levitti jalkansa ja liiteli kohti kaukana montussa häämöttävää L’amourhaa, joka on yhä yhtyeen myydyin levy. Julkaisua juhlistettiin Tavastialla heinäkuussa 1985 esittämällä Punahilkka-näytelmä, joka oltiin pistetty kasaan Smackin Rane Raitsikan kesämökillä. Suomirock-skribenttien ikihonka Markku ”Matkalaukku” Halme summasi esityksen juonikulun Rumbassa näin:
”Kun Punahilkka (Vinski) vie keskiolutta isoäidille (Alanko) ei metsästäjää (Orma) tarvita, vaan Hilkka syö suden (Hohko: ’mie oon sus, vanha kettu’). Samaan aikaan metsästäjä vetelee Puniksen äitiä (Affe) saadakseen tältä heroiinia.”
L’amourhan ja seuraavan levyn Kuka teki huorin (1986) tuotti ja äänitti nyt jo edesmennyt T.T. Oksala. Edellisellä levyllä yhtye löysi riffit, melodiat ja popherkkyyden, mutta nyt äänimaailmaa naarattiin mustasta musiikista. Taakse jäivät manaussanoihin ja alkurytmiin pohjaavat juuret. Bändi on aina hakenut uusia reseptejä.
Lainabiisit muodostivat oman väkevän kaarensa Sielun veljien uralla. Onnenpyörä (1988) sisälsi sivuprojekteja, joissa väliin kopisteltiin saappaat jalassa Hitlerin keväässä tai mambottiin välilevyt sijoiltaan. Otteita Tuomari Nurmion laulukirjasta (1990) sisälsi nimensä mukaisesti pikkutakkeihin sonnustautuneet Veljet versioimassa esikuvaansa Nurmiota.
Englanninkielisellä versiolla L’amourhasta eli Shit-Hotilla (1987) ja akustisella kolistelulevyllä Softwood Music Under Slow Pillarsilla (1989) oli tarkoitus avata ovet kauas maailmaan. Yhtye niitti mainetta Ruotsissa ja Tanskassa, mutta vientiponnistus ei ollut riittävän tarmokas.
Musiikki oli kyllä omanlaistaan. Softwoodin tuottajaksi tuli Kauko Röyhkän Narttu-yhtyeestä tuttu Riku Mattila. Tähän mennessä bändin näköpiiriin ei ollut uskaltautunut tuottajaa, joka olisi uskaltanut sanoa, miten biisit voisi vaihtoehtoisesti vetää. Kusipäillä on pitkä varjo, ja se kulkee aina edellä.
”Meidän yhteistyömme oli hyvin luovaa. Ei ollut sääntöjä, ei muotteja, vaan tavoitteeseen pyrittiin keinolla millä hyvänsä. Jätkät antoivat mun käyttää omia metodejani. Se oli hauskaa, koska koko ajan oltiin uusilla vesillä”, Mattila kuvailee tuota aikaa.
Levyt eivät kuitenkaan olleet myyntimenestyksiä. Jotenkin kuvaavaa on, että eponyymi-debyytti ja viimeiseksi ehyeksi levyksi jäänyt Softwood Music ovat yhtyeen vähiten myytyjä. Aluksi musiikki oli rumaa, mutta lopussa siitä tuli kaunista. Maailma sulkeutui simpukkaansa, kuten se oli joskus kiinni ollutkin, vaikka kuinka keikalla kammettiin.
Tässä sivussa veljet olivat miehistyneet, ja persoonatkin kasvaneet niin, etteivät meinanneet mahtua samaan bändiin. Sielun veljiltä ilmestyi vielä 3 cd:n Musta laatikko -kooste (1991), joka sisälsi lähinnä sattumia ja satiaisia. Ja sitten aika kietoi Veljet vaippaansa.
Kului 20 vuotta ennen kuin hirviö heräsi unestaan. 16. heinäkuuta Sielun veljet nousee 40-vuotiaan Ilosaarirockin päälavalle. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan, vähiten varmasti bändi itse – kaikki on auki. Mutta sillä ei ole väliä, sillä nyt on kesä ja Siekkarit heittää keikan. Mutta mitä mieltä tässä artikkelissa haastatellut ovat tästä kaikesta mieltä?
”Jännittää, biisit ovat uudistuneet ja niissä on uusia sovituksia. Luulen, että meininki tulee olemaan raivoisa”, Anna-Liisa Alanko fiilistelee.
”Toivottavasti se kuulostaa maailman parhaalta bändiltä. Ei tommoista tule enää vastaavaa”, miksaaja Leinonen huokaa.
”Se on ihan okei”, Riku Mattila pohtii tyynesti ja jatkaa: ”Kyllä mä yritän päästä katsomaan niitä.”
”Olisi ollut rikos suomalaista rock-yleisöä kohtaan olla tekemättä paluuta. Meillä on liikaa ihmisiä, jotka tajuavat Siekkareiden suuruuden vasta kun näkevät bändin livenä”, Epe Helenius sanoo.
”Bändi on treenannut puoli vuotta yhtä keikkaa varten, ja nyt on saavutettu se meditatiivinen yhteys, taso, flow. Ei se tarkoita hulluna kohkaamista, vaan kyllä ne voima ja karisma säteilevät muutenkin. Visuaaliselta puolelta siitä tulee aika helvetinmoinen show, kun koko vitun vanha kaarti, roudarit ja vinskit ovat messissä, ja sitten on vielä nuorta verta mukana. Ei tässä ole kyse rahat pois -jutusta, vaan nyt annetaan muita arvoja. Puhukoon musiikki ja teot puolestaan”, Cyde Hyttinen tuumaa.
Lopussa soi uuden alku.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 9–10/11. Sielun veljet Joensuun Ilosaarirockissa 16.7.