Suomalaismuusikon vanhemmat tapettiin vuonna 1995 autoryöstön yhteydessä – nyt hän kertoo, miksi teki tapahtuneesta kappaleen

Oskari Olematon oli neljä vuotta vanha, kun hänen vanhempansa tapettiin autoryöstön yhteydessä Petroskoin lähettyvillä vuonna 1995. Tekijät saivat 15 vuoden vankeustuomion. Vuonna 2010 heidät vapautettiin vankilasta. Nyt Oskari kertoo Rumballe, miksi teki kappaleen asiasta juuri nyt.

Miksi halusit repiä muistojasi auki juuri nyt?

”Tätä mä oon miettiny itsekin. Tuntuu että viimeisen vuoden aikana toi tapaus on noussu pintaan mun mielessä jotenki extra paljon. Toki se on sielä aina vellonu, mut osannu sivuttaa sen. Oon kyseisestä aiheesta tehny ennenkin biisejä, mutten näin suorasanaisesti ja kattavasti. Kun Teemu TB Lampinen lähetti mulle tän biitin ensi kerran, välähti heti ajatus, että nyt teen sen kunnon kappaleen vanhemmistani.”

Tapahtuneesta on kulunut aikaa 22 vuotta. Osaatko analysoida, millä tavoin se vaikutti elämääsi yleisellä tasolla?

”Mun biologiset vanhemmat oli tosi ankaria. Mun huoneen oven kahvassa roikku remmi ja jos en totellut, sain faijalta siitä kyytiä. Olin myös ainut lapsi, joten sain kaiken huomion mitä oli tarjolla. Kun muutin tapahtuminen jälkeen isosiskopuoleni perheeseen, oli lapsia yhteensä kolme. Siinä muuttu koko perhekuviot täysin, mutta tärkeintä oli silti, että musta pidettiin huolta ja sain rakkautta. Suurin vaikutus kaiketi oli se että piti myös oppia olemaan ja selvittämään asioita yksin, kun ei ollutkaan sitä 100% huomiota siinä kokoajan. Mun piti opetella jakamaan asioita ja kuulemien mukaan se ei kauheen helppoa mulle ollut.”

Avaat tätä jo hieman kappaleessa, mutta millä tavoin tapahtuma vaikutti omaan vanhemmuuteesi?

”Mulla on yhteensä neljä lasta kolmen eri naisen kanssa. Mä olen onnistunut omalla tekemisellä ja käytöksellä aiheuttamaan sellaset välit heidän elämään että en heitä tapaa lainkaan. Mä oon mietiskelly tätä asiaa over and over mun päässä, et mikä siinä on ku en osaa olla isä lapsilleni. Oon tullu siihen lopputulokseen et se on laiskuuden ja pelon yhteissumma.”

”Mä pelkään sitä tilannetta, kun olen yksin lasten kanssa. Jotenki se tilanne saa mut todella ahdistuneeks, kun ei ole toista kehen tukeutua siinä vieressä. Näin ollen kun suhteet lasten äitien kanssa ovat loppuneet, on lasten näkemisestä tullut todella haastavaa mulle. Ja lisäks koska olen laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen, en aja itseäni siihen tilanteeseen että mulla olisi paha olla. Mulla on tajuton ikävä mun lapsia kokoajan, mutta mä en saa itseäni niskasta kiinni että tekisin sen asian eteen jotain.”

Oletko saanut vuosien varrella apua tapahtuneen käsittelyyn?

”Mua käytettiin terapiassa ja ties missä sillon muksuna. Ei niistä mitään muistikuvaa kyllä ole, mutta kai niistä oma apunsa oli. Vanhemmalla iällä oon ite hakeutunu pariin otteeseen terapiaan yleisen ahdistuksen ja masennuksen takia. Sielä on tätä asiaa myös käsitelty ja mietitty, miten se vaikuttaa asiaan. Isoimman avun ja tuen mä oon kumminkin saanut mun siskopuolelta ja sen perheeltä, jota nykypäivänä kutsun omaksi perheekseni.”

Oletko koskaan ajatellut what if -tyyliin? Eli pohtinut, mihin suuntaan elämäsi olisi mennyt, jos tapahtunutta ei olisi tapahtunut?

”Olen, monesti. Mä veikkaan et mä olisin ollut ”kunnollinen kansalainen”. Ne vapaudet mennä ja tehdä mitä siskopuolen perheessä sain, ei olisi koskaan olleet samanlailla mahdollisia biologisien vanhempieni kanssa. Mä olin aika kauhukakara teini-iässä ja tein asioita mistä en ylpeile näin vanhempana, mutta siitä mä oon tyytyväinen et mä oon nähny ja kokenu sellasia asioita mun nuoruudessa, joita Mä en ois ikinä kokenu mun biologisien vanhempien kasvattaessa. Mä kasvoin Hertsikassa nuoruuden ja kyllä toi itä-Helsinki oli jännää seutua nuorukaiselle elettäväksi.”

Miten menetyksestä selviää katkeroitumatta? Tai onko sellainen edes mahdollista?

”Ehkä isoin syy siihen, että en ole täysin katkeroitunut, on mun ikäni tapahtumahetkellä. Mä olin viel niin pentu, etten edes tajunnu kaikkea mitä tapahtuu ympärilläni. Helpompi neljävuotiaan on sopeutua tollases tilanteessa kuin esim kymmenen tai kaksitoistavuotiaan. Kyl mä katkera olen, mutta en niin pahasti, etten voisi asian kanssa elää.”

Anteeksianto on eräs kristillisyyden perusrakenteita. En osaa nähdä sinua kovinkaan kristillisenä ihmisenä. Kysytään silti: oletko antanut tekijöille anteeksi?

”En. Enkä aio antaa. Materian takia toisen ihmisen hengen vieminen ei ole sen arvoista, varsinkaan auton takia.”

Mitä sanoisit tekijöille, jos näkisit heidät nyt?

”Silmä silmästä, hammas hampaasta.”