Suuri Apulanta-haastattelu: Toni, Sipe ja Tuukka puhuvat suoria sanoja bändistä, toisistaan ja Vain elämää -ohjelmasta

Markus Paajala / Mikko Litmanen

Tänä vuonna 23 vuotta täyttänyt Apulanta on rockdinosaurus, joka ei suostu millään kuolemaan. Se johtuu siitä, että bändillä on edelleen tärkeä tehtävä. Lue syyskuun Rumban kansijuttu tästä.

Teksti: Jose Riikonen
Kuvat: Markus Paajala

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 8/14.

Apulanta on tärkeä yhtye.

Tämä voi helposti unohtua, kun kyllästää itsensä vaikka nykypäivän viettelevällä popmusiikilla, nostalgiantäyteisellä 1990-luvun uudelleenlämmittelyllä, tukkahevitribuuteilla ja iloluontoisella bailumusiikilla.

Näitä kaikkia tarvitaan, mutta niin tarvitaan Apulantaakin. Siitäkin huolimatta, että se on käynyt vanhemmiten vähän mukavuudenhaluiseksi.

Tässä jutussa Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki kertovat tarpeellisuudestaan, vaikka he eivät itse sitä suoraan niin muotoilekaan. Ja sitten asiasta kertoo vielä yksi kaveri, jota Toni ja Sipe luonnehtivat näin:

”Aika siistiä, miten se jätkä edelleen vaikuttaa tähän bändiin niin perkeleesti”, Toni sanoo.

”Joo, se on hienoa”, Sipe sanoo.

Apulanta on siksi edelleen tärkeä yhtye, että se on osannut valjastaa erään asian paremmin kuin moni muu. Siksi Apulanta on yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen edelleen eräs Suomen suurimmistä rockyhtyeistä ja siksi Apulannan keikoilla voi nähdä faneja kolmessa sukupolvessa.

Ja siksi Apulannan jäsenistö on saanut kärsiä.

”Nähdään lauantaina!”

Näin sovimme, ja lauantaina keskipäivällä Kaisaniemenkadulla kahvilaa kohti lompsotteleekin tutunnäköinen kaveri. Se on Sipe Santapukki.

”Onko Wirtasta näkynyt?” hän kysyy ja ojentaa käden kätelläkseen.

Ei ole. Toni Wirtanen saapuu vähän myöhässä. Kun hän tulee kahvilaan, näkee heti, että hän on hieman nuhjuinen. Tonilla on kohmelo. Hän on ollut eilen juopottelemassa paikallisessa rokkibaarissa. Siellä hän koki olonsa epämukavaksi.

”Olisi terveellistä nähdä tämä bändihomma edes pari päivää ulkopuolelta. Että miltä tämä näyttää muiden silmiin? Jengi katsoi minua siellä rokkibaarissakin jotenkin kummallisesti”, Toni sanoo.

”Siis miten?” Sipe kysyy.

”Ei sillä lailla paheksuen, mutta jotenkin haavi auki. Eihän sen nyt saatana noin pitäisi mennä.”

”No mutta olethan sä tottunut siihen, että jengi katsoo kummallisesti”, Sipe vastaa.

”No joo, mutta ei sen pitäisi tuolla lailla mennä, kun kaikki ollaan musaihmisiä.”

Sipe on oikeassa: pitäisihän Tonin olla tottunut tällaiseen suhtautumiseen. Sillä lailla Apulantaan suhtaudutaan, sillä se on suomirockin dinosaurus, josta niin tavallisilla kansalaisilla kuin muusikoillakin on jonkinlainen mielipide.

Jo ennen kuin Apulannasta tuli tällainen instituutio, siihen suhtauduttiin intohimoisesti.

Kun yhtye perustettiin vuonna 1991, se oli estetiikkansa puolesta osa oman aikansa punk-aaltoa. Mutta punkkarit eivät koskaan hyväksyneet Apulantaa, koska se ei käyttäytynyt kuten punk-yhtyeen pitäisi.

Sipe, Toni ja silloinen basisti Tuukka Temonen ylistivät haastatteluissa Coca Colaa ja McDonald’sia. Ihan vaan siksi, koska punkkareiden ahdasmielisyys ja auktoriteettiasenne ärsyttivät heitä.

Apulannasta tuli ulkopuolinen, ja se mentaliteetti on jäänyt päälle. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Apulanta ei ole edelleenkään osa mitään eikä ketään. Se on bändin siunaus ja kirous.

Sen tietää Apulannan entinen basisti Tuukka Temonen.

Tuukka Temonen, mitä tulee mieleen, kun sanoo Apulanta?

”Pelkästään hyviä mielikuvia.”

Tämän sanottuaan Tuukka miettii pitkään puhelimen toisessa päässä.

”Tai siis… Apua! Mitä? Ei, ei ole helppo kysymys! Kaikki, mitä minulla nyt on, on Apulannan ansiota. Mutta samalla tämä on hirveän ristiriitaista. Ei se ollut helppoa aikaa.”

Tuukka Temonen pestattiin Apulannan basistiksi 1993. Tonin ja Tuukan egot eivät tahtoneet mahtua samaan yhtyeeseen. Sipestä ei ollut ongelmaa. Hän on niin Tuukan kuin Toninkin mukaan maailman helpoin ja mukavin tyyppi.

Tuukalla oli aina ulkopuolinen olo. Osittain hän saa syyttää tästä itseään, sillä Tuukka ei laittanut bändihommia tärkeysjärjestyksessä ykköseksi, koska oli jo tuolloin kiinnostunut visuaalisista asioista.

Esimerkiksi treeneissä bändin sisäinen tunnelma oli passiivis-aggressiivinen.

”Silloin harvoin kun treenattiin, Toni soitti pari päivää ennen studioon menoa. Hän sanoi, että ’pitää treenata, ollaan menossa studiolle. Ollaan Sipen kanssa käyty biisit jo läpi’. Sain nuotit ja vedettiin ne biisit pari kertaa läpi. Minä en ole ammattisoittaja. Olisin tarvinnut vähän ohjeistusta, mutta sitä en koskaan saanut. Olihan se helvetin nihkeää. Ei siitä kukaan mitään ikinä sanonut, mutta oli siellä treeneissä paska tunnelma.”

Kolmikko on nykyään hyvissä väleissä keskenään. He ovat hiljan olleet porukalla tekemässä uudelleen äänitetyn Apulanta-debyytin Attack of the A.L. Peoplen (joka julkaistaan nimellä Revenge of the AL People) kansitaidetta ja promokuvia. Ne tekee Tuukka, sillä hänellä ”on aina aikaa Apulannalle”.

”Siinä on edelleen jännitettä. Kun mä näen Tonin, se on kuin näkisin Vesa-Matti Loirin tai Sauli Niinistön. Toni on mulle iso tähti. Miten älytöntä se onkaan, mutta mä jännitän Tonin tapaamista edelleen.”

Jännitteiden takia Apulannasta tuli kuitenkin Suomen suurin rockbändi.

Kaikilla Apulannan jäsenillä oli enemmän ja vähemmän huono olla 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa yhtyeessä. Tämä ahdistava tunnelma auttoi musiikin tekemisessä.

”Sitä aina kuvitellaan, että silloin tulee hyvää kamaa, kun kaikki sujuu. Ei se niin mene”, Tuukka sanoo.

Ahdistus purkautui keikoilla ja albumeilla. Keikkayleisö sai kokonaisvaltaisen kokemuksen, joka lähti syvältä. Se oli kaukana silkohapsisesta nu-metal-muka-angstista. Se oli oikeaa, syvältä lähtevää ja sydäntä korpeavaa vitutusta, jonka Apulanta räjäytti lavalla yleisön silmille.

Etenkin teinit ottivat yhtyeen omakseen, koska vuosisadasta toiseen teinejä ahdistaa.

Keikkojen ansiosta Tuukkakin jaksoi niin pitkään.

”Keikoilla kaikki oli aina hyvin. Oltiin frendejä keskenämme ja tuntui hyvälle”, Tuukka sanoo.

Noina aikoina Apulanta teki muun muassa kolme parasta levyään: Ehjä (1996), Kolme (1997) ja Aivan kuin kaikki muutkin (1998). Ne olivat raivokkaita, ahdistuneita albumeita, joissa oli tarttuvuutta ja loistavia kertosäkeitä.

Sellaisia, joita kuunnellessa tekee mieli huutaa koko maailmalle suurin piirtein näin: haistakaa kaikki vittu, minä olen niin kuin haluan ja vetäkää vittu päähän ja itseänne perseeseen, jos se ei kelpaa!

Sillä lailla sitä ihminen vaan joskus ajattelee.

Tällainen oli mannaa kaikille niille, joille auottiin yläasteen, lukion ja ammattikoulun pihalla päitään. Se antoi näille hylkiöille voimaa.

Mutta taiteellisesti hedelmällinen aika oli raskasta bändille.

”Siinä oli vittumaista olla. Jos ihmisen tavoite on olla onnellinen…” Toni aloittaa ja miettii hetken.

”Ihminen on katsos vähän kuin vesi. Se hakeutuu pienimmän vastuksen suuntaan. Luulen, että se on bändissä sama homma”, Toni sanoo. Hän kuitenkin allekirjoittaa väitteen siitä, että jännitteestä syntyi loistavaa musiikkia.

Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että Tuukka lähti.

”Siihen oli monta syytä. Suurin oli se, että niin kauan kuin minä olin mukana, Tonin ja Sipen unelma ei pääsisi toteutumaan. Se unelma oli, että oltaisiin puhallettu yhteen hiileen ja tähdätty yhteiseen unelmaan. Että keikkareissuilla olisi ollut kivaa kolmen kaveriporukassa”, Temonen sanoo.

Nyt Apulannassa operoi kaksikko, joka tulee mainiosti toimeen. Mutta mitään sydänystäviä Toni ja Sipe eivät ole. Se on bändin kannalta hyvä asia. Veljellinen kunnioitus on paljon vähemmän riita-altis suhde kuin läheinen ystävyys.

Kun Tuukka lähti, Apulanta alkoi käyttäytyä enemmän ja enemmän samalla tavalla kuin se vesi, joka virtaa helpoimpaan suuntaan. Se on ihan luonnollista, sillä eihän kukaan jaksa olla onneton koko elämäänsä.

Tämä oli monelle fanille harmillista.

Tonilla ei ole enää vastavoimaa yhtyeessä. Sipe ei puutu kappaleisiin sen kummemmin kuin sovitusten puolesta. Niin sanotut kolmannet jäsenet – aiemmin Sami Lehtinen ja nykyisin Ville Mäkinen – eivät ole sellaisessa asemassa, jossa Tonin yksinvaltiutta voisi kyseenalaistaa.

”Tuo on paljon mahdollista. Mutta kun ei sitäkään jaksaisi, että on hankalaa koko ajan. Mutta on se ihan totta, että taiteilijan pitäisi pistää itsensä ja elämänsä likoon. Mutta silloin pitäisi jumaloida sitä taidettaan”, Toni sanoo.

Eikö omaa taidettaan pidäkin jumaloida?

”Ei kukaan sitä kiistäkään! Mutta olisiko sitä taas valmis heittäytymään liekkeihin? No, kyllä sinne vielä mennään. Kyllähän se auttaa musiikin tekemistä, jos menee päin helvettiä. Nyt ei ole mennyt. Kai se on jotain viisastumista.”, Toni sanoo ja miettii taas hetken.

”No voi vittu! Tämä nyt on ihan laimeaa. Mutta on se nyt vittu, jos ei yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen saa nauttia tästä hommasta ilman kriisejä!”

Kun rockbändi vanhenee, on vaara, että siitä katoaa kaikki leikki, oikku ja vaara. Apulannasta katosi jännite kun siihen palkattiin basisti ikään kuin töihin. Silloin oli mahdollista, että yhtye urautuisi.

Niin se vähän urautuikin. Ainakin Tuukka on sitä mieltä.

”Niillä on nyt kivaa. Mutta Apulannan kappaleet ovat niin synkkiä, että se on ristiriidassa sen kanssa, että bändissä tuntuu hyvältä olla.”

Tuukan mielestä Apulannasta on tullut laatutuote, joka kaipaisi vähän sattumaa ja vahinkoa. Apulannasta on tullut vuosien varrella kovin salonkikelpoinen. Kuten Toni asian muotoili: vesi virtaa sinne, minne sen on helpointa mennä.

”Toni varmaan miettii, että jos muuttaa kovasti tekotapaa, ihmiset eivät ehkä enää tykkäisi siitä”, Tuukka sanoo.

Toni kiistää tämän ainakin osittain, ja kiistämiselle on ihan hyvä peruste. Ei Apulannan tarvitse ainakaan taloudellisesti tehdä enää yhtään mitään.

”Rahaa on. Hahhah! Me ollaan varmaan ainoa rokkibändi Suomessa, jolla ei ole pätäkästä tiukkaa”, Toni sanoo.

”No voi vittu. Siinä se otsikko tulikin”, Sipe sanoo.

”No voitko kiistää? Vittu 4,5 miljoonan liikevaihto! Jos haluaisi jäädä himaan kaivamaan persettä, se olisi mahdollista. Mutta tuosta bändistä on varmaan jollain tasolla tullut itsetarkoitus. Mylly, jota ei voi pysäyttää. Millä vitulla sä siitä lähdet pois? Eikä sitä edes halua.”

”No se on just näin”, Sipe sanoo.

Toisaalta Toni ymmärtää Tuukan ajatuksen.

”Se on helvetin kova kysymys, että tuleeko imitoitua itseään. Kyllä siihen varmaan hetkittäin ajautuu ainakin keikoilla. Ei kukaan nimittäin maksa siitä, että menee katsomaan, kun ihminen menee murtumaan taakkansa alle. Silloin pitää esittää esittäjää.”

”Minulla on helvetin hyvä tilanne siinä mielessä, että en ole koskaan lähtenyt rakentamaan itselleni imagoa. Ei ole sitä vankilaa”, Sipe sanoo.

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että yhtye olisi urautunut, vaan siitä, että se on – ja nyt tulee vanha kunnon rock-klisee – myynyt itsensä? 4,5 miljoonan liikevaihto on ehkä vaatinut taiteellisuuden uhraamista sille, että mietitään, mitä jengi haluaa. Eihän sellainen ole yhtään rock – eikä etenkään punk!

Tuukan mielestä Apulannassa on aina mietitty sitä, mitä ihmiset haluavat kuulla.

”Apulanta on aina myynyt itsensä. Mieti nyt jotain Anna mulle piiskaa -biisiä. Siinä mietittiin sitä, että saadaan tarttuva kappale, josta ihmiset pitävät ja joka on helppo ja halpa ostaa. Siitähän siinä 10 markan jutussa oli kysymys: Tehdään asioita, jotka miellyttää meidän faneja”, Tuukka sanoo viitaten Apulannan ja Levy-yhtiön 1990-luvulla lanseeraamiin 10 markan cd-singleihin.

Tonin sanoittaminen on myös hyvä esimerkki muuttumisen pelosta ja varmistelusta. Kappaleiden lyriikat eivät ole muuttuneet ratkaisevasti sitten Ehjä-albumin. Mutta tästä Toni ei ole ihan samaa mieltä.

Aivan kuin kaikki muutkin -levyn aikaan minulla oli tapana ottaa sanomalehden taidesivut esille ja blokkailla sieltä sanoja, joista lähdin liikkeelle ilman sen kummempaa johtoajatusta. Nykyään ilmaisu on selkeytynyt. Ennen niissä oli vain se tulkinnan taso, nyt niissä on sen lisäksi myös suorempi, ymmärrettävä taso”, Toni sanoo.

Väitteeseen miellyttämisestä Toni sanoo:

”Kai sitä hetkittäin sortuu siihen, että tekee sitä, mitä odottaa jengin haluavan. Mutta se on enemmänkin sitä, että yrittää toistaa sitä nostetta ja fiilistä, minkä on aikoinaan itse saanut niistä jutusta. Toisaalta parhaat asiat ovat syntyneet aina silloin, kun on päästänyt tuollaisista keloista irti.”

Ristiriitaisesti Apulanta on siis aina halunnut hyväksyntää tekemällä muille mieliksi, vaikka toisaalta se on nauttinut siitä, että saa näyttää takapuoltaan kaikille. Lopulta se on aina tahtomattaan tai tahdostaan jäänyt ulkopuoliseksi.

Siitä on tietysti mukavaa kaivaa romantiikkaa: traaginen, klassinen tarina siitä, kuinka kukaan ei koskaan hyväksynyt ja kuinka kaikki olivat aina vastaan ja itse tehtiin kaikki.

Tämä tarina on suurilta osin ihan totta. Apulanta oli pitkään Arskan luotsaamalla Levy-yhtiöllä. Arskalla oli skismaa Ääni ja Kuvatallenne ÄKT:n kanssa. On spekuloitu, että tästä johtui, että Apulanta ei uransa huipulla saanut EMMA-pystiä. Ensimmäinen tuli Kesäaine-dvd:stä, mikä on verrattain kummallista: bändi oli myynyt aiempina vuosina levyjä kuin leipää, mutta ensimmäinen virallinen tunnustus tulee kuriositeettimaisesta dokumentista.

Ulkopuolisuus näkyy siinäkin, että Apulanta on musiikkibisneksessä oma sarakkeensa. Yhtye pyörii sillä 4,5 miljoonan liikevaihdon Apulanta Oy:llä omassa ylhäisessä rauhassaan.

Kun Levy-yhtiö lopetti vuonna 2009, Toni ja Sipe harkitsivat isolle levy-yhtiölle siirtymistä. He kertovat, että hyviä tarjouksia tuli ja neuvottelupöydissäkin istuttiin. Mutta ei sittenkään.

”Näillä kilsoilla ei aina tarvitse edes perustella ratkaisujaan. Se ei vaan tuntunut oikealta”, Sipe sanoo.

Toni ja Sipe kertovat, että ulkopuolisuus tuntuu myös esimerkiksi festivaalilla. Eivät he tunne musiikkialan ihmisiä tai muita bändejä, jotka hengailevat bäkkärillä keskenään.

Vaikka Apulanta on kaunis tarina ulkopuolisen vaikeuksista voittoon -teemalla, totta kai se ulkopuolisuus myös hiertää. Kaikki ihmiset haluavat hyväksyntää.

”Toni ei ole ikinä saanut sille työlleen kunnolla tunnustusta. Se on niin vääryys kuin voi olla”, Tuukka sanoo.

Tästä päästään siihen asiaan, mistä kaikki tällä hetkellä puhuvat, kun mainitaan Apulanta. Se asia on Vain elämää -ohjelma ja se, kuinka Toni on ohjelmaan mennessään menettänyt viimeisetkin uskottavuuden rippeensä.

”Toni sisimmissään tuntee, että se on ihan noloa. Jos hän olisi nähnyt itsensä 25 vuotta sitten tässä tilanteessa, hän olisi vetänyt itseään lättyyn. Ja mä olisin tullut potkimaan sitä ja Sipe ja Antti olisivat pissanneet sen päälle. Että mitä helvettiä!” Tuukka sanoo.

Mutta:

”On siinäkin pointtinsa, että on Vesa-Matti Loirin rinnalla. Toni on siinä, mihin se olisi kuulunut alusta lähtien. Hän ei ole ennen saanut tällaista virallista tunnustusta. Tonin Vain elämää -esiintyminen on epätoivoinen yritys siihen, että hyväksykää meidät nyt viimein! Sitten, kun siinä ohjelmassa kuullaan se Apiksen hittikavalkadi, niin ihmiset tulevat viimein olemaan sitä mieltä, että Apulanta on yksi merkittävimpiä yhtyeitä Suomessa koskaan.”

Toni ei ole ihan samaa mieltä Tuukan kanssa.

”Voihan se noinkin olla. Katsotaan nyt, mitä siitä seuraa. Ei tehdä johtopäätöksiä käytetyn median perusteella, koska kyse on siitä, mihin sitä mediaa käytetään. Kyllähän sitä voi vaikka vittu leipoa autolla, ihmisille ei vain tule mieleen, että niin voi tehdä.”

Onko luvassa siis jotain yllättävää ja poikkeavaa, jota ei olettaisi tässä ohjelmaformaatissa näkevänsä?

”Voi olla. Sitä paitsi turhaa sitä on jollekin arkkitehti-ystävälle käydä selittämään rokkistaran murheita. Oli mahtavaa päästä rauhassa, siis kameran ulkopuolella, tilittämään muille muusikoille.”

Sipe haluaa vielä palata ulkopuolisuuteen.

”Sehän on syvällä luonteessa. Ei se muutu, vaikka elämäntilanne muuttuu. Esimerkiksi minua olisi koulussa kiusattu, jos en olisi seissyt omilla jaloillani.”

Tonin silmissä pilkahtaa:

”Siis nyt Santapukkiko tässä ulkoistaa vastuun kiusaamisesta kiusatulle…”

”En ulkoista.”

”…sanomalla että jos et seiso omilla jaloillasi niin joudut kiusatuksi. Näinkö julmasti? Siinä lauseessa tulikin miehen todellinen luonne esille! Toivon, että tämä nostetaan otsikkoon!”

Kaikkia naurattaa. Tämä puheenparsi kuvaa hyvin sitä, miksi Apulanta on edelleen mielenkiintoinen yhtye.

Vaikka etenkin moni vanha fani on sitä mieltä, että Apulanta ei ole tehnyt kovin kiinnostavaa musiikkia sitten Temosen, se on edelleen kiinnostava monella muulla tavalla.

Tonin ja Sipen juttuja on hauskaa kuunnella ja katsoa televisiosta. He ovat kiehtovia, hauskoja, älykkäitä ja piikikkäitä tyyppejä. Toni ja Sipe – ja Tuukkakin – ovat niitä, jotka virtsaavat hajuttomaan ja mauttomaan brändinrakentamiseen pohjautuvan mentaliteetin päälle. Sellaisen, jossa nuorisolle pitää näyttäytyä kaksinaismoralistisen korrektina tähtenä, joka antaa lausuntoja, ei haastatteluja.

Apulannan tiedotteetkin saattavat olla pilke silmäkulmassa tehtyjä pörssiyhtiöiden tiedotteille naljailevia tekstejä. Esimerkkinä tiedote, joka julkaistiin Sami Lehtisen jätettyä yhtyeen:

”Apulanta Oy kertoi tänään, että yhteistoimintaneuvottelujen seurauksena Sami Lehtinen jättää tehtävänsä yhtiön matalataajuusosaston projektijohtajana… Toimessaan Lehtinen oli edesauttamassa Apulanta Oy:n ennätyksellistä 21 singlelistan ykköspaikan saavuttamista.”

Apulannan mediaesiintymiset voivat toki olla mietittyjä, mutta ne eivät mene sapluunalla, jossa pelätään, että kohta joudutaan sammuttelemaan tulipaloja liian raflaavien kommenttien takia. Apulanta sytyttää paikan tuleen ja kävelee nauraen pois.

Se tekee myös surutta asioita, joiden ei pitäisi olla millään tavalla rock-uskottavia.

Nyt.fi:ssä Apulanta esimerkiksi kertoi Apulanta Oy:n arvopaperikaupoista. Toni kertoi yhtyeen kannattavan riistoporvarillisuutta ja antoi sijoitusvinkkejä muille talousongelmaisille yhtyeille. Sipe ajaa formulaa – eihän taiteilija voi ajaa formulaa! Toni menee Vain elämään ja Sipe kokkisotaan. Toni tekee musiikkia Kaija Koolle.

Miksi Apulanta tekee näin? Siksi, että se voi. Se ei ole riippuvainen levy-yhtiön jakkaralla istuvasta, trendikkäisiin silmälaseihin ja pikkutakkiin pukeutuvasta markkinointiasiantuntijasta, joka puhuu markkinaympäristön moniulotteisten hankkeiden ja segmenttien potentiaalisesta tuottoarvosta.

Kyse on edelleen samasta asenteesta kuin silloin 1990-luvun alussa, kun tahallaan potkittiin punkkareiden muurahaispesää.

Ja Apulannan soittajat kyllä tietävät, että he ovat kiinnostavia.

”Meistä ei ole koskaan tullut yhden miehen bändiä, koska me ollaan oltu haastattelussa koko bändin kanssa. Me kaikki olemme sellaisia, että meistä voisi tehdä sen kahdeksan sivun kiinnostavan kansijutun Suomen kuvalehteen”, Toni sanoo.

”No niin…” Sipe toppuuttelee.

”Ihan totta! Tämä on tullut arvostettujen toimittajien suusta.”

Apulanta on myös rakentanut bändistään musiikkia suuremman. Sillä on esimerkiksi fanikrääsää vaikka millä mitalla. Suunnitelmissa oli lanseerata jopa Apulanta-opiskelijalaina, mutta se olisi ollut liian iso urakka.

Apulanta on muutakin kuin musiikki. Se on kokemus, johon liittyvät bändin persoonat, fanikrääsä, mediaesiintymiset ja musiikki. Se tekee siitä kiehtovan.

Tällainen institutionalisoituminen on yhtyeen jäsenille myös taakka. Tonilla ja Sipellä ei nimittäin ole mitään, jos heillä ei ole Apulantaa. Bändille on uhrattu kaikki, ja bändi on antanut kaiken, tyttöystäviä myöten.

Sen takia, vaikka yhtye ei aina ota itseään vakavissaan ja suoltaa poikamaista huumoria pilke silmäkulmassa tämän tästä, se on syvällä sisimmässään aivan helvetin tosissaan. Sen on pakko olla. Ei elämäntyö voi olla vitsi.

Alussa puhuttiin siitä, että Apulanta on tärkeä.

Se on sitä ennen kaikkea siksi, että musiikin kautta on mahdollista löytää kaltaisiaan. Musiikin kautta voi tuntea yhteyttä johonkuhun. Vaikka soittolistoja katsoessaan tuntuu, että useimmat ihmiset haluavan kuunnella musiikkia, jossa kerrotaan, kuinka komeat miehet ja kauniit naiset haluavat nussia ja rakastaa, juoda viinaa ja olla iloisia, on myös ihmisiä, joilla on toisenlaiset tarpeet.

Heitä, joita vituttaa.

Heitä, jotka haluavat kuulla, että muutkin ovat harmissaan ja ahdistuksissaan.

Heitä, joiden tekee koko ajan mieli huutaa: vetäkää te onnelliset, sovinnaiset, urpot fruittarihipsterit vittu päähänne ja syökää hatullinen ripulipaskaa!

Siltä sitä ihmisestä vaan joskus nimittäin tuntuu.

Tässä asiassa Apulantaan voi luottaa. Apulanta näyttää ketään kumartelemattomalla imagollaan mallia heille, jotka eivät kuulu joukkoon ja joiden mielestä maailma on pielessä.

Teini-ikä on hirveä, eikä se helpota aikuistuessa. Keski-iässäkin harmittaa ihan yhtä paljon.

Se, että melkein nelikymppinen kaveri Toni Wirtanen ja aisaparinsa Sipe Santapukki toimivat niin musiikin kuin sanoitustensa puolesta edelleen sekä teinien että vanhempien ihmisten tunteiden tulkkina on jotain, mihin hyvin harva pystyy tai edes nykyään pyrkii.

Jonkun mielestä voi olla toki säälittävääkin, että teinit voivat yhtyä 39-vuotiaan Tonin ajatuksiin, mutta ei se mitään merkitse. Tärkeää on se, että joku tekee jo kolmannessa sukupolvessa angstaavien elämästä vähän helpompaa.

Revenge of the AL People ja kokoelmalevy Syytteitä ja selityksiä – 52 parasta ilmestyvät 3. lokakuuta.