Vanhat yhtyeet ovat usein työpaikkoja, joilla ei ole mitään tekemistä intohimoisen poptaiteen tekemisen kanssa. Onko näin myös tänään Helsingin Savoy-teatterissa esiintyvän Sir Elwoodin hiljaisten värien kohdalla, pohti yhtyeen kannattaja Jose Riikonen ja kysyi asiaa laulaja Juha Lehdeltä.
Teksti: Jose Riikonen, kuva: Petri Artturi Asikainen
Kun artisti tai yhtye on levyttänyt vuosikymmeniä, säveltäisestä, levyttämisestä ja keikkailusta on usein tullut mihin tahansa suorittavaan työhön verrattavaa työtä. Sitä tehdään siksi, että saadaan maksettua vuokra, asuntolaina ja vapaa-ajan harrasteet.
Esimerkiksi Popedan Pate Mustajärvi sanoi Rumban haastattelussa pari vuotta sitten näin:
”Kiertää tuolla pitkin maata ja huutaa pää punaisena kakaroille. Eiköhän se tule ihan duunissa kuin duunissa joskus, että kyseenalaistaa sen duuninsa järkevyyden.”
Eikä Popeda ole tietenkään ainoa yhtye, joka nousee lavalle vuosi toisensa jälkeen esittämään itseään ja joka tekee albumeita siksi, että pääsee tienaamaan konserttikiertueilla. Samantyyppistä uraa tekee esimerkiksi Yö – Olli Lindholm teki muuten vastikään joululevyn.
Tällaisessa ammattilaisuudessa ei ole mitään pahaa, mutta yhtälailla siinä ei ole mitään kiinnostavaa tai inspiroivaa.
Sir Elwoodin hiljaisten värien ensimmäisestä levystä on aikaa 22 vuotta. Väitän, että siinä yhtyeessä on edelleen paljon kiinnostavaa ja inspiroivaa.
Osittain väitän näin varmasti siksi, että pidän yhtyeen musiikista: haluan siis uskoa yhtyeen poltteeseen tehdä musiikkia. Tuntuisi hölmöltä täysin sydämin pitää jostain, joka on tehty pikemminkin opportunistisesti kuin intohimoisesti.
Opportunistisiinkin tulkintoihin on syytä: Sir Elwood on viime aikoina tehnyt paljon kokoelmahenkisiä levyjä, viimeisimpinä vanhoista lauluista koostettu duo-albumi sekä nyt julkaistu 10 tikkua laudalla -uudelleenjulkaisu.
Tekeekö Sir Elwoodin hiljaiset väritkin siis albumeita vain siksi, että he pääsevät keikoille ja saavat vuokransa maksettua? Kysyin, ja yhtyeen laulaja-lauluntekijältä Juha Lehti vastasi.
Juha Lehti: ”Keikkailu ei onneksi ole se päätulonlähde, ja se on hyvä asia. Tilanne yhtyeessä ei ole se, että ketään vituttaisi kauheasti, jos emme lähde rundeille. Että se veisi leivän pöydästä. Nytkin olemme olleet jo pitkään niin sanotusti talvilomalla ja keikkailleet vain silloin tällöin duona.
Kokoonnumme puolen vuoden välein treenikämpälle ja hahmottelemme, että missä kukin menee ja mitä ryhdymme tekemään. Ollaan sovittu, että ei aleta ahnehtia, me ollaan kuitenkin keski-ikäisiä saatana! Mehän vain väsyttäisiin liikaa. Kaikilla on kuitenkin omaakin tekemistä paljon.
Olli Lindholm ja Pate Mustahärvi eivät varmasti itke matkalla pankkiin. Mutta heillä on oma juttunsa. Ne bändit ovat ehkä enemmän duunipaikkoja.
Olen tosi iloinen siitä, että meidän yhtyeessä kenelläkään ei ole sellaista rahan tekemisen meininkiä. Kukaan ei ole koskaan alkanut rähistä, jos teemme ekonomisesti järjettömiä asioita. On tärkeämpää, että bändissä kaikilla on hyvä fiilis ja että bändillä on mahdollisuus jatkua kuin että siitä tulee mahdollisimman paljon rahaa.
Tärkeintä on, että me olemme edelleen olemassa, että tämän ikäiset jätkät ovat vielä kimpassa ja tekevät musiikkia.
Olen edelleen yöihminen ja saan edelleen ihan saatananmoisia ahaa-elämyksiä, kun kirjoitan biisejä. Luojalle kiitos, että niitä edelleen tulee! Mulle tule saatanan ahdistunut olo, jos en pääse tekemään, ja saan siitä tekemisestä edelleen ihan mielettömästi kiksejä.
Tuntuu hurjalta sanoa, mutta tunnen tekeväni jonkinlaista taidetta. Tunnen olevani ikään kuin väline. Laulut ovat tavallaan isompia kuin minä itse. En tiedä, mistä ne biisit tulevat, mutta ne vain tulevat ikään kuin minun kauttani. Minä olen väline, jonka kautta ne tulevat ulos. Joskus niitä joutuu metsästämään monta yötä, jopa vuosia, ja kuitenkin ne ovat olleet siinä ihan vieressä. Mutta sitten kun tulee se flow-tila ja ne saa tehtyä, voi vittu se tuntuu hyvältä!
Joskus ajattelen, että kunpa voisin elää kuin ne laulut joita teen. Minulla on lappukin, jonka olen itselleni kirjoittanut, että anna poika laulun viedä. Jos niitä alkaa liikaa funtsia tai ohjailla, ne voivat alkaa ahdistaa. Pitää mennä vain mukana.
Se tekee hyvää, se tuntuu niin saatanan hyvältä kun tuntee onnistuneensa. Kun menee sitten aamulla kahville työhuoneelle yön jälkeen ja on muistikuva siitä, että jotain on yöllä tehty. Kun panee nauhan pyörimään ja se kuulostaa hyvältä ja sen allekirjoitaa vieläkin siinä päivänvalossa, siitä tulee helvetin ylpeä olo.”
Sir Elwood -duo Savoyssa 11. joulukuuta klo 19. Liput alk. 22 €.