Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta

Papin pojan isänmurhasta puhkeaa ylösnousemuksen verso

Joose Keskitalon neljäs studiolevy ei kosiskele. Ensimmäisistä säkeistä asti on selvää, että uskonnollisilla aiheilla aiemmin leikitellyt Keskitalo on kyllästynyt korusanoihin ja alkanut pureutua lihaan. Neljäkymmentä vuotta sitten Keskitalo olisi jo pelkästään levyn avaavasta kappaleesta haastettu oikeuteen jumalanpilkasta.

Ei liene sattumaa, että levy julkaistaan pääsiäisen alla, sillä levyn kantava teema on ylösnousemus, ja sen kannalta välttämätön kuolema.

Levyn useissa raaoissa kuolemissa on usein myös jotain häiritsevän eroottista, kenties jopa rakkautta. Se on usein impotenttia ja raivokasta kaipuuta suurempaan yhteyteen, paratiisiin, aikaan ennen syntiinlankeemusta, ja tie sinne kulkee synnin ja katumuksen kautta.

Viis tyttöä on kauniin, kansanlaulumaisen melodian kuljettama paloitteluballadi, joka parodioi taitavasti luomiskertomusta. Nainen kootaan viiden tytön palasista, ja seitsemäntenä päivänä lepäävällä ”luojalla” on vierellään ”koko-nainen”.

Tuomittavaa ja hirtehistä, kunnes muistaa, että Raamatun mukaan nainen luotiin miehen kylkiluusta. Alkuperäinen ja parodia ovat pelottavan lähellä toisiaan.

Kun katsoo hihityttävien törkeyksien ohi, paljastuu niiden taustalta aitoa Jaakobin painia. Keskitalosta alkaa tällä levyllä kuoriutua Kalervo Palsan kaltainen moralisti, joka ravistelee kuulijaa osittain surrealistisen voimakkailla ilmaisuilla. Alitajunnasta nousee ruumiinkappaleita muovipusseissa, vainoavia esineitä, keittiöveitsiä ja saippuakuplia.

Toki tämä on papin pojalta jonkinasteinen kauan pantattu isänmurha, mutta se on vain lähtöpiste. Lopputulos on poikkeuksellisen rohkea levy, joka ei pelkää tuijottaa vaikeita aiheitaan suoraan silmiin.

Tarkemmin tarkasteltuna harmaasta alkaa erottua värejä, aivan kuin levyn kansikuvassa: musta huumori keventää painostavaa tunnelmaa, ja temaattisesti kasvava levy muodostaa löyhän syklisen kokonaisuuden.

Levy päättyy niin kuin alkaa, hautausmaalle:”Tuonelan joki on oksentanut kuolleensa / ne marssivat laulaen ylistyslauluja”.

Umpisynkän levy loppu on yllättävän lohdullinen. Ruumiit lannoittavat puut, jotka kurottavat korkeuksiin ja ylistävät huojuen Jumalaa. Kuolemaa seuraa ylösnousemus. Keskitalolle ominaista Vysotskia ja Dylania referoivaa lo-fi-äänikuvaa rikkovat kaksi raivokasta bändiraitaa, hieman crazyhorsemainen nimikappale ja aina Marc Ribot- henkistä sooloa myöden waitsmainen Esineet. Ilman niitä levy olisi ehkä liiankin sisäänpäin kääntynyt ja katatoninen. Kevään kiivas valo leikkaa epätoivoa kuin ruumista avaava skalpelli, ja sielu nousee taivaalle kuin ruumiista purkautuva kaasu.