Kiitos Adam ”MCA” Yauch 1964-2012

Päätoimittaja Teemu Fiilin halusi kirjoittaa muistokirjoituksen perjantaina menehtyneelle Beastie Boysin Adam Yauchille. Kirjoituksesta muodostui kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä tavanomainen in memoriam. Syntyi ikuisen Beastie Boys -fanin kunnianosoitus ja vilpitön kiitos lapsuuden sankareilleen.

Teksti: Teemu Fiilin, kuva: Sebastian Piras / Redux

Viime perjantai-iltana sosiaalinen media tukkeutui 47-vuotiaan hip hop-veteraanin, Beastie Boysin Adam Yauchin, tai kotoisammin MCA:n muistoa kunnioittavista viesteistä. Nuo viestit huokuivat lämpöä, arvostusta, surua ja jopa hämmennystä, eikä lainkaan sitä väkinäistä ”hei, tiesin tämän julkkiksen” –pätemistä, jota yleensä julkisuuden henkilön kuoltua saa lukea ihmisiltä, joilla ei ole parempaa tekemistä.
 
MCA:n poismeno kosketti siksi, että hän on innostanut hyvin erilaisia ihmisiä liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Beastie Boysia alkuajoista saakka seuranneita se muistutti omasta ikääntymisestä, toisaalta myös haavoittuvaisuudesta. Se osoitti, että moderni lääketiedekään ei aina pysty pelastamaan – edes kovimpia jätkiä.

Vaikka toki Beastie Boysin todellinen kohderyhmä on sama kuin omani – kolmen -ja neljänkympin välillä olevat hiphop-nörtit, ei kyse ole sukupolvi-ilmiöstä.

Beastie Boys ja MCA koskettivat ihmisiä laajalla skaalalla. Se oli ensimmäinen hiphop-yhtye, joka löi läpi valkoisessa keskiluokkaisessa rock-yleisössä 1980-luvun loppupuoliskolla, jolloin yhtyeestä oli vähän pakko pitää myös jokaisen MTV:n syövyttämän peruspirkon. Debyyttilevy Licensed To Illin jälkeen yhtyettä rakastivat yhtälailla skeittarit, hevarit kuin hiphop-päät sekä kovikset ja nörtit. Minäkin rakastuin Beastie Boysiin rock-kitaroiden vuoksi.

”Ostin rap-buumin sen muodikkuuden takia. Samalla tavalla kuin ostin Twisted Sisterin meikkirockin muutamaa vuotta aiemmin. Kaverit puhuivat siitä koulussa ja lehdissä oli kuvia. Ja ne kuvat olivat makeita: volkkarinmerkit roikkuivat kaulassa ja kalja roiskui. Se vähä, minkä lyriikoista ymmärsi, oli ”shokeeraavaa” teinihuumoria ja ontuvaa pissakakkaa. Siis parasta vaikutetta yläasteikäiselle. Olin kohdeyleisö ja markkinoinnin uhri.”

Näin kirjoitin huhtikuun Rumban pääkirjoituksessani Beastie Boysista, vain muutamaa viikkoa ennen Yauchin kuolemaa, mutta mitään hänen kunnostaan tietämättä. Syöpä oli iskenyt lapsuuden sankariini jo vuosia sitten ja kaikkien raporttien mukaan hoitojen jälkeen hänen kuntonsa piti olla hyvä. Kirjoituksessani halusin nostaa hattua Beastie Boysille siitä, että he ovat aina olleet edelläkävijöitä siinä keskenkasvuisuuden sinnikkäässä promotoimisessa, jonka hedelmiä Odd Futuren kaltaiset retard rap -ryhmät noukkivat parasta aikaa.

”Beastie Boys, Rick Rubin ja Def Jam nostivat rapin ensi kertaa todelliseksi crossover-tuotteeksi, paketoivat nätisti ja kaatoivat sen valkoisten, kouluikäisten rock-poikien niskaan. Kuinka olisin voinut vastustaa sitä? Tai miksi olisin edes halunnut?”

1990-luvulle tultaessa tuo Beastie Boysin valtavirta-suosio oli ohi, ja oli aika löytää heidät uudestaan. Yhtäkkiä bändi teki faniensa hämmennykseksi nokkelaa samplekollaasiräppiä, soittivat livesoittimin hämyisiä jazzfunk-jameja ja alkuaikojensa hardcore-punkia, koripalloilivat, skeittasivat ja pelastivat Tiibetiä kilvan – jota teki nimenomaan Yauch.

Uusi Beastie Boys oli amerikkalaisen popkulttuurin eri alaviitteiden kuluttamiseen kaiken aikansa kuluttavan nuorukaisen päiväuni. Se ei ollut enää yhtä räkänokkainen kuin Madonnan kiertueella kaljatölkkejä yleisöön heitellessään, mutta huumorintajuaan se ei ollut menettänyt. Eikä se menettänyt sitä koskaan.

Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: