”Guns N’ Roses” Käpylässä – länsimaisen sivistyksen rappio

06.06.2010

Jean Ramsay vietti päivän Helsinki Live Festivalilla. Käpylästä löytyi jääkaappipakastimia, kiinalaista demokratiaa ja Kilon Veenus.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: Wikimedia Commons

Helsinki Live One Day Rock Festival
4.6.2010 Helsinki, Käpylän urheilupuisto

Useiden tuhansien levyjen kokoelman omistavana ihmisenä on tässä vaiheessa populaarimusiikkiaddiktiota vaikeaa löytää festivaalia, jonka miltään esiintyjältä en omista yhtään levyä.

Helsinki Live kuitenkin on sellainen.

Hmm. Nyt alkoi kiinnostaa.

Kun vielä edellispäivän iltapäivälehdessä on kokosivun mainos, jossa pääesiintyjää kuvaillaan sanoilla ”maailman merkittävin Rock yhtye”, en anna oikeinkirjoituksen häiritä, vaan suuntaan Käpylään kuten tuhannet muutkin.

Yhtä ainoaa porttia joutuu hieman etsimään. Pasilan aseman nurkalla tiukkoihin shortseihin pukeutuneet misut (en tavallisesti käytä tätä sanaa, mutta näitä ihmisiä ei voi muulla termillä kuvailla) ojentavat väsyneelle pyöräilijälle miniatyyrikokoisen tölkin pääministerimmekin suosimaa kolapitoista virvoitusjuomaa kuin parhaallakin tankkauspisteellä. Let the Coke orgy begin!

Kun sisäänpääsy viimein löytyy, hommat alkavat toimia. Ystävällinen ja aurinkoinen Lasse Norres ojentaa passit ja pääsen alueelle. Muutenkin pitää nostaa hattua tälle kaverille. Tästä jurojen junttien maasta löytyy ihminen, joka jaksaa tehdä työtänsä hymyillen. Se on todellinen ihme.

Tulen hyvälle tuulelle jo tästä ensikohtaamisesta Helsinki Live -organisaation kanssa. Kiitos Lasse Norres 5.6.2010!

Kompuroidessani pitkin nyrkinkokoisten kivenmurikoiden peittämää sepelipeltoa alueelle kesämies-asussani vanhat festarimehut alkavat virrata. Täällähän on kaikkea, mitä ihminen voi tarvita! Lävistyksiä! Metrilakua! Kontti-Alepa! Danko Jones!

No, ei nyt sentään. En minä Danko Jonesia tarvitse.

Lavan edessä on satapäinen joukko, jotka kädet pystyssä kuitenkin näyttävät tarvitsevan Danko Jonesia. Myös Danko Jones näyttää tarvitsevan itseään.

”Näettekö mun nimeni! Siinä ei lue ’Dan Cornelius’! Ei lue! SIINÄ LUKEE ’DANKO JONES’!” huutaa rumpaliaan muiluttava kaljupäinen maorilta näyttävä kanadalainen narsisti 10 x 15 -metrisen lakanan edessä, jossa lukee miehen itsensä kokoisin kirjaimin ”DANKO JONES”.

Egomania taitaa olla päivän sana. Sen Danko Jones osaa. Rockia mies ei sen sijaan osaa soittaa.

On toki saavutus, jos pystyy paalujunttaamaan ilman minkäänlaista groovea tunnin ajan pääasiallisesti samalla kompilla kulkevaa metrilakua, mutta se kuuluu punttisalille tai saksalaiseen makuuhuoneeseen eikä festarilavalle.

Toisaalta, olemmehan rakennustyömaalla. Tai ainakin sen vieressä.

Tuijottaessani epäuskoisena lavalle alan laskea päässäni trioja. Cream. Motörhead. Hüsker Dü. Nirvana. Kelpo orkestereita kaikki.

Joo, ei Tanko-Joonaksen meno tuosta miksikään yhdellä lisäkitaristilla muuttuisi. Hieno mies, ja varmasti kova panemaan.

Haen oluen ja viilentelen tunteitani vip-alueen nurkalle pystytetyssä Upo-showroomissa, joka on ensimmäinen todella tajunnanräjäyttävä kokemus tällä festivaalilla.

Jääkaappipakastimia ja pesukoneita. Valkoisessa teltassa. Sadan metrin päässä lavasta.

Olen vaikuttunut. Täällä tosiaan on kaikkea. Kieltämättä ensimmäinen festivaali, jossa pitää varoa, ettei loppuillasta, harkintakykynsä seiniä pitkin virtsanneena, tule ostaneeksi kodinkoneita.

Settiään lopetteleva Danko Jones kertoo vahingossa hyvän vitsin: ”Kuinka moni teistä on katsonut tätä keikkaa nyt tunnin kuvitellen, että minä olen Skin ja tämä on Skunk Anansie?”

Käsiä nousee. Naurattaa. Ehkä tämä kaikki onkin jonkinlainen ironinen metatason vitsi.

Suuntaan chillout-alueen tekonurmelle, osittain paetakseni toinen toistaan hirvittävämpiä maalaismarkkinoilta ja toreilta ostettuja laittomia kiinalaisia GNR-paitoja. On pääkalloa ja ruusua, revolveria ja uzia, alkuperäistä kirjasintyyppiä ja sen huvittavia imitaatioita.

Mikä typerryttävä laittoman bisneksen visuaalinen virta. Chinese Democracy, toden totta. Jos olisi kamera mukana, näistä saisi hienon taidenäyttelyn.

Oma suosikkini on kuitenkin päivän virallisena fanituotteena markkinoitu paita, jonka mauttomalle rintapuolelle vetää vertoja selkäpuolen teksti: ”Guns ’n Roses Rock Finland 5.6.2010 I Was There”. Suomen lipun muotoon painettuna. Kiitos-hupparin ja bändipaidan ristisiitos.

Piti tämäkin nähdä. Olen vaikuttunut. Täällä tosiaan on kaikkea.

Skunk Anansie aloittaa.

Tump tump tuum.

Eukko kirkuu ruskeasta foliosta tehty takki päällä.

Tump tump. Skree skree. Tump tump tuum.

Woo, huutaa yleisö.

Tump tump. Skree.

Eukko rimpuilee ruskeassa foliotakissa ja hupussa. Onko se jumissa? Eikö se pääse ulos? Pitäiskö jonkun mennä auttamaan?

Tump tum tuump. Skree skree.

Alan välittömästi arvostaa Danko Jonesia enemmän. Ainakin kitara ja basso erottuivat toisistaan.

Kansanedustajan ex-mies soittaa rumpuja. Ihmiset tuijottavat haltioituneena.

Itse yritän ymmärtää a) Skunk Anansien suosiota, b) sitä miksi bändi esiintyy tällä ”festivaalilla” ja c) länsimaisen kulttuurin rappiota yleensä.

En tiedä, mutta veikkaan että mikä tahansa tämä syy on, se on vastaus noihin kaikkiin kolmeen.

No, tänne on aina tuotu uransa syöksykierrevaiheessa olevia maailmantähtiä, joille on parhaimmillaan tehtailtu jokin mielikuvituksen rajoja äärimmilleen venyttävä yhteys Suomeen.

Ex-MTV-juontajan, nyk. kansanedustajan ex-mies lämppää comebackin tehneessä kahden hitin yhtyeessä 20 vuotta sitten yhden klassikoksi luettavan levyn julkaissutta yhtyettä, jossa on yksi ainoa alkuperäisjäsen.

Käpylässä. Vuonna 2010.

Kieltämättä yhtä kiinnostavaa kuin Ritari Ässän auto, Ridge Forrester Tangomarkkinoilla tai krapulainen Ken ”Wiseguy” Wahl (joka sentään tajusi paeta Viroon dokaamaan).

Näinhän se on. Kalle Keskinen jatkaa Heikki ”Hessu” Reijosen merkittävää työtä turvonneiden ja elähtäneiden maailmantähtien suomalaisen friikkisirkuksen tirehtöörinä.

Havahdun mietteistäni. Skunk Anansie soittaa toista hiteistään. Tukevat naiset halaavat kiinalaisiin bootleg-paitoihin verhotuneita poikaystäviään. Hetken aikaa Helsinki Live on kaunis.

Toinen hitti tulee heti perään. Nyt ei säästellä, kuulkaa. Perään vielä peukkubassolla kulkeva loputon jumitus, jota pakenen baariin.

Vip-alueella meno on vieläkin ankarampaa.

Kojo syö nachoja. Jussi 69 on Jussi 69. Joku itsekritiikitön baarimikko, jonka elämän Tom Cruisen Cocktail-elokuva mitä ilmeisimmin muutti, heittelee vähämielisen näköisenä pulloja ilmaan.

Naisasiakas katsoo riehumista kyllästyneen näköisenä. Kuulen hänen ajatuksensa: ”Lopeta toi heiluminen ja kaada jo se vitun drinkki.” Sympatiseeraan.

Suihkulähde. Täällä on suihkulähde.

Pöyristykseni muuttuu totaaliseksi epäuskoksi, kun näen sen vieressä metrin mittaisen muovisen roomalaisen imitaatioveistoksen. Ristin sen Kilon Veenukseksi, nimenomaan kahdella e-kirjaimella.

Tyrmistyneen tuijotukseni katkaisee ison vauvan ja moottoripyöräkerholaisen välimuoto, joka hoipertelee kahdeksikkoa suihkulähteen ympärillä ja lopulta kaatuu siihen selälleen. HYVÄ! ROCK’N’ROLL!

Kilon Veenuksen ilme ei kuitenkaan muutu.

”Ei tippa tapa, eikä suihkulähteeseen huku”, kuulen muovisen veistoksen ajattelevan.

Nainen minun makuuni.

Siirryn etäämmälle ja kuuntelen ympärilläni pyörivää keskustelua. Michael Monroe on ilmeisesti ollut todella hyvässä vedossa. Sami Yaffaa kehutaan. No, näinhän asiat olivat jo Tavastialla.

Kritiikkiä on ilmassa siitä, että päivän toinen ainoa oikea rocklegenda on laitettu esiintymään ensimmäisenä.

Tekee mieli sanoa, että selvähän se: jos Monroe olisi timantinkovan bändinsä kanssa päästetty yhtään lähemmäs illan pääesiintyjää, tämän muovinen rokkisirkus olisi kalvennut vertailussa tuhoisasti.

Lisää kiinnostavaa informaatiota: PA on ilmeisesti kärähtänyt White Liesin keikan aikana, ja nyt käytössä on ”suoraan paketista otettu” saksalainen vara-PA.

Jaa, itse luulin, että musiikki kuulosti paskalta ihan musiikillisista syistä.

Illan pääesiintyjän keikka on puoli tuntia myöhässä, eli sen pitäisi alkaa juuri näillä minuuteilla. Haen oluen. ROCK’N’ROLL! NYT SEKOILLAAN!

Kojo syö nachoja. Jussi 69 käy bajamajassa. H-hetki lähestyy.

Konsolipelit alkavat pyöriä vaatimattoman kokoisilla screeneillä, ja katsos, räjähdyksen saattelemana lavalle tepastelee yli kolme varttia myöhässä Illan Tähti, kaikki mitä ”maailman merkittävimmästä Rock yhtyeestä ” on jäljellä, tuo turpea Gunnar, hänen itsekritiikitön egomaaninen suuruutensa, W. Axl Rose.

Vai tepasteleeko? Hieron silmiäni, sillä lavalla näyttää olevan… Nalle Österman!

Sama hattu, aurinkolasit, hopeinen pikkutakki, sama sekava meno.

Onko se? Voiko se olla? Kuinka ovelaa!

Nalle on väittänyt olevansa Roomassa, mutta se olikin silmänlumetta. Siinä hän on, ilmielävänä kymmenientuhansien varastomiesten ja näiden tukevien tyttöystävien edessä, itse Björn Again Electric!

Sattumaako?

KÄPÄYTYS! SHABA!

Nalle avaa suunsa: ”Gasa huuga szaaza haawa huu!”

Mahtavaa! Hyvä Nalle!

”Gaawa haaza hhuga zaa!”

Hyvä hyvä! KÄPÄYTYS!

Nallen ystävät soittavat kitaralla jotain kivaa kappaletta, jota en tunnista. Onko tämä Sonic Rootsia? Yksi heistä näyttää Backyard Babiesin Dregeniltä. Sama valkoinen Gibsonin ES-330. En tiennytkään, että Dregen on liittynyt Sonic Rootsiin. KÄPÄYTYS!

Kappale loppuu.

Tuttu kaiutettu alkuriffi räjähtää ilmoille, jos pätkivän spastista, tuulen katkomaa ja ilmeisen liian pienistä PA-laitteista tulevaa sekavaa ölinää voi räjähtämiseksi kutsua.

”You know where you are?” kysyy Nalle.

Olemme Käpylässä, Nalle.

”You’re in the jungle, baby!” huutaa Nalle runollisia vapauksia ottaen, joskin hän on kyllä apinoiden määrästä päätellen oikeassa.

”Tervetuloa Käpylään, vauvan ja motoristin sekoitus, meillä on hupia ja hedelmäpelejä. Täällä tosiaan on kaikkea, hunajapäällysteisiä pähkinöitä Alepasta ja pikkujulkkiksia. Meiltä löydät kaiken tarvitsemasi, jopa jääkaappipakastimen.”

Tämähän on ihan viihdyttävää! Hyvä Nalle!

Seuraavan kappaleen kohdalla koen kuitenkin karvaan pettymyksen. Aurinkolasien alta paljastuukin Gunnar! ANTI-KÄPÄYTYS!

It’s So Easy on kelpo biisi, ja tämä Guns N’ Roses -coverbändi soittaa siitä ihan mukiinmenevän version.

Heikoin lenkki on itse Gunnar, joka puhisee ja ähisee ja tuntuu turpoavan entisestään kyykistellessään ääntään esille.

Onko Gunnarilla kakka-hätä? If 77 was 88? Sattumaako? Tule apuun Jussi 69!

Harkitsen Kilon Veenuksen kaappaamista kainaloon ja siirtymistä Upo-jääkaappipakastimeen. Kokemus olisi varmasti aidompi ja lämpimämpi.

Siirryn lähemmäs, karkuun omia ajatuksiani. Gunnar vaihtaa taas vaatteita, ja nyt ilmalle tärähtää You Could Be Mine, joka onnistuu screeneillä pauhaavien hirvittävien formulapätkien lomassa kuulostamaan jopa aika hyvältä.

”Tämähän alkaa jo etäisesti muistuttaa rockmusiikkia”, toteaa vieressäni seisova valtalehden musiikkikriitikko, ja on oikeassa.

Formulahommat alkavat kuitenkin, kuten aina, vituttaa. Syytän sua, Kimi Räikkönen.

Ex-formulakuski, nyk. ralliautoilija on uraansa lämmitettynä nauttivalle Gunnarille ihan sopiva kaveri. Silti toivon, etten koskaan tapaa näitä kahta kalkkiviivoilla samoissa saniteettitiloissa, sillä Kimin jäätävä kimitys ja Gunnarin oven narinaa muistuttava kakkavaikerrus ovat yhdistettynä pelottava ajatus.

Gunnar siirtyy ilmeisesti jalkahierontaan ja seuraa illan musiikillisesti korkeatasoisin hetki kosketinsoittaja Dizzy Reedin tapaillessa Warren Zevonin klassikkoa Roland the Headless Thompson Gunner.

Mieleen nousee kappaleen alkulause: ”Roland was a warrior from the Land of the Midnight Sun.”

Joko Dizzyllä on enemmän tilanne- ja huumoritajua kuin koko Käpylällä, tai sitten tämä kaikki onkin jonkinlainen ironinen metatason vitsi.

Toinen illan kohokohta on basisti Tommy Stinson, ainakin vanhalle The Replacements -fanille. Leikittelen ajatuksella, että olen tänä iltana nähnyt yhtä paljon ’Matsin kuin Gunnaritkin, sillä kummankin bändin alkuperäismiehistöstä on tässä Viking Line -bändissä yksi jäsen.

Taitaa kuitenkin olla turha toivoa Tommy Gets His Tonsils Outia, joten en tee niin.

Olen koko illan perversioissani odottanut edellisvierailulla vaikutuksen tehnyttä jalan muotoista kitaraa (josta putkahtaa soolon aikana ampiaisen siipi), mutta pettymyksekseni saan tyytyä kaksikaulaiseen kitaraan.

Toinen Bumblefoot-nimisen miehen kitaran kauloista on kuitenkin nauhaton, eli järjettömyyden sfääreissä mennään kuitenkin, huojentavasti.

Toinen kitaristi, Guitar Hero -animaatiolta näyttävä, nahkasilinterissä esiintyvä umpitatuoitunut nikotiiniaddikti esittää ilmeisesti Slashia ja on todennäköisesti luopumassa savukkeista, sillä vaikka niitä on huulessa jatkuvalla syötöllä, yksikään ei pala.

Dregen pyörii ihan kuin Dregen, mutta ei ole Dregen. Sattumaako?

Sweet Child O’ Mine toimii ihan mukiinmenevästi, ja Gunnarkin näyttää hetkittäin W. Axlilta bandanassaan ja ruutupaidassaan. Jopa ääni on avautunut, eikä tule enää kuin kyykkypaskalla. Edes Mighty 44:n jäseneltä näyttävä rumpali ei latista illan hienoimpia hetkiä.

Setin lopettava Nightrain palauttaa osalle yleisöä yöjunat mieleen, mikä on epäilemättä oikea ratkaisu, sillä kellon lyödessä yksitoista Gunnar tuo sarjakuvahahmonsa lavalle ja esittää kaksi biisiä siltä uudelta levyltä, jonka kaikki ostivat, mutta jota kukaan ei ole kuunnellut.

Loppuun vielä Paradise City (ja formulakypärässä kiippareita soittanut ”Kimi Räikkönen”) ja morjens.

Kello on 23.28. Gunnar ölisee jotain mikkiin, ja näin maailma loppuu: kitisten, ei pamahdukseen.

Lähibaarissa joku pohjalaiseen Isäntä-huppariin sonnustautunut juntti ohittaa kymmenien ihmisten jonon eikä siirry jonon päähän, vaikka kehotan.

Vien ystävilleni heidän juomansa, haen baarista lasillisen suolaa (tai sokeria, en maistele valkoisia jauheita näillä liksoilla) ja käyn kaatamassa sen juntin tuoppiin. Take it with a pinch of salt, asshole.

Pyöräillessäni kotiin lämpötila on laskenut seitsemään asteeseen. Suomen kesä, lyhyt ja brutaali.

Kiitos Helsinki Live 5.6.2010. I was there.

Lisää luettavaa