Huomisaamuna julkaistaan Rumbablogissa myös yhtyeen videohaastattelu, joten palaa asiaan heti yhdeksän kieppeillä!
Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Columbia Records
Glasvegas
Helsinki, The Circus
Ti 17.5.2011
Varttia vaille kymmenen The Circuksessa on enemmän ihmisiä kuin uskalsin odottaa. Glasvegasin hiljattain julkaistu kakkoslevy sai varsin ristiriitaisen vastaanoton, mutta ilmeisesti bändi kiinnostaa yhä.
Konsertti on lopulta ihan kelpo. Ei enempää, ei vähempää. James Allan poppoineen avaa show’n uutuuslevyn massiivisella The World Is Yoursilla, joka soi Circusin suuressa klubitilassa periaatteessa komeasti. Ongelma ovat soundit, jotka puuroutuvat paikoin pahasti, niin, että vain basso kuuluu. Jossain vaiheessa tapahtuu korjausliike ja äänimaisema tasapainottuu.
Suurempi ongelma sen sijaan on Allanin lauluääni, tai oikeammin sen puute. Liekö syynä sitten edellisillan dokailut vai flunssa, mutta lyriikoista on vaikea saada selkoa ja niiden ulossaanti tuottaa vaikeuksia. Paikoin erityisesti korkeat nuotit tuntuvat silminnähden tuskaisilta.
Puolentoista tunnin esitys käy läpi kaikki Glasvegas-debyytin olennaiset nimikkeet sekä sopivan kattauksen uuden Euphoric Heartbreakin biisejä. Yleisö kapuaa Go Square Gon, Geraldinen ja Daddy’s Gonen aikana huomattavaan hurmokseen, ja Allan tuntuu aidolta hämmästellessään ja kiitellessään yleisöä, joka laulaa kertosäkeitä kuorossa.
Jokin solistin olemuksessa haraa silti vastaan. Kun tapasin Allanin pari kuukautta sitten, vakuutteli tämä olevansa aidosti kiitollinen ja otettu menestyksestään ja suhtautuvansa siihen äärimmäisen nöyrästi. Silti rockstara-kakkuloiden taakse kätkeytyvän, hihattomassa paidassa lavalla keinuvan bändinjohtajan ympärillä leijuu mulkeron aura. Se sopii tietenkin bändille, joka haluaisi kovasti olla uusi Oasis, mutta itse en tyylistä välitä.
Keikan komeinta antia ovatkin keulahahmon sijaan rikkaina ylle hyökyvät äänimatot ja erityisesti ruostalaisen Jonna Löfgrenin valloittava suoritus rummuissa. Kuten Glasvegastista hiljattain eronnut Caroline McKay, myös Löfgren soittaa seisaaltaan. Ray-banit silmillä rumpuja hakkaava brunette on liki yhtä cool kuin edeltäjänsä, mutta huomattavasti taitavampi.
Parhaita hetkiä ovat debyytin herkulliset stadionrockaukset. Geraldine on puolivälin kieppeillä ilmeinen kliimaksi, mutta vakuuttavin on kaikuisa It’s My Own Cheating Heart That Makes Me Cry, jonka säkeet ”liar liar liar liar liar pants on fire / lies alibis lies more alibis” tuntuvat herättävän koko yleisön laulamaan mukana. Allan istuu lavan reunalla mikki yleisöön suunnattuna ja virnuilee.
Encoren käynnistää solistin yksin esittämä, liki tunnistamattomaksi hidastettu Flowers & Football Tops, joka tuntuu tarpeettomalta suvannolta tasaisella tempolla edenneessä konsertissa. Viimeiseksi jätetään yllätyksettömästi Daddy’s Gone, jonka jälkeen riittää.
Lopputulema on perusvahva esitys, joka ei vielä vakuuta yhtyeen eväistä edetä ehtaan stadion-luokkaan. Pienet eksentriikat lähtien omituisen kulmikkaasta, valoputkella varustetusta mikistä eivät anna bändille sitä kulmaa, jota he kovasti kaipaisivat. Tällaisenaan bändillä on todellinen vaara vaipua unohduksiin. Sääli, sillä itse pidin Euphoric Heartbreakia jopa edeltäjäänsä parempana levynä.
Eikä tässä vielä kaikki! Palaamme asiaan heti huomenna, kun bändi itse pääsee ääneen Soffa.tv:n videohaastattelussa. Seuratkaa tätä tilaa!