Turvallisesta hittiparaatistaan huolimatta AC/DC:n suonissa virtaa yhä onneksi myös ikinuorta vimmaa ja arvaamattomuutta, kirjoittaa Kimmo K. Koskinen keikkaraportissaan.
Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuvat: Tomi Palsa
AC/DC, Vintage Trouble, Santa Cruz
Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna
22.7.2015
Australialaisen hard rock -jyrän 11. Suomen-vierailu on paisunut jättiläismäiseksi spektaakkeliksi. Hämeenlinnan raatihuone on koristeltu AC/DC-banderollilla, kaupungin hotellit on ammuttu hissikuluja myöten täyteen, parkkipaikat ovat loppuneet jo suunnitteluvaiheessa ja tapahtumaa varten järjestetyt ylimääräisetkin junavuorot on buukattu täyteen.
55 000 katsojaa paikalle haaliva AC/DC pistää 68 000 asukkaan kaupungin sekaisin, kirjaimellisesti. Jos gonzo-journalismin suurvisiiri Hunter S. Thompson eläisi, mies tulisi lähettää juuri tällaisen hirviömäiseksi paisuneen spektaakkelin tuoksinaan raportoimaan siitä, mikä herättää pelkoa ja inhoa Hämeenlinnassa. Kaljaa ryystävä ja puskiin kuseskeleva eläimellinen ihmismassa ainakin, mutta myös hankkeen taustalta tuntuu löytyvän mielenkiintoista pöyhittävää.
Thompson ei ole paikalla, eikä kunnallispolitiikka kuulu tähän, joten keskitymme tapahtumailtaan. Siihen varustaudutaan etukäteisspekulaatioilla, kuten noin 100% paikalle saapuneista.
Yhtye taustavoimineen kulkee kuin juna, se rock’n roll train, josta se kertoi edellislevynsä Black Icen johtokappaleella. Massiivinen, kolmella lavarakennelmalla maailmaa kiertävä turnee toimii kuin kone. Bändi itse jauhaa yllätyksettömästi vakiorallejaan, kuten TNT:tä, Highway to Helliä tai High Voltagea, joita se on jynssännyt väsymättä 1970-luvun puolivälistä lähtien. Niitä yleisö haluaa kuulla, ja niitä se myös saa.
Turvallisen kappalevalikoiman voi palvelualttiuden ja yhtyeeseen kytkeytyvän jääräpäisen perinnetietoisuuden lisäksi perustella viimeistään sillä, että AC/DC pelaa nyt puolittain kakkosketjulla. Tämän tausta on mielenkiintoinen ja kertoo bändistä paljon. Yhtyeen selkäranka, komppikitaristi Malcolm Young sairastaa dementiaa eikä enää ole yhtyeessä. Toisaalta uusimmalla Rock or Bust –levyllä vielä soittanut rumpali Phil Rudd on sysätty kokoonpanosta pois, lain kynsiin ajaneen pahan pojan käytöksen takia. Ikääntyneitä pahiksia, siis. Nyt pelätään lähinnä sitä, jaksavatko sedät soittaa.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni katsoja on tullut Kantolaan, koska vielä ehtii. Vahvasti tuntuu siltä, että AC/DC ei voi olla enää kauaa kuvioissa. Sen jäsenet ovat jo yli 60-vuotiaita, osa kolkuttelee jo 70 ikävuotta. Sitähän kaikki toivovat, että ainoassa alkuperäisessä jäsenessä, kuusikymppisenäkin edelleen sähköjänikseltä vaikuttavassa kitaristi Angus Youngissa vielä virtaa riittää.
Toivoa sopii myös sitä, että vuonna 1980 yhtyeeseen liittyneen laulaja Brian Johnsonin raastava ääni kestää. Basisti Cliff Williamsista tuskin kukaan on huolissaan, viilipyttymäinen mies kun on jumputtanut kahdeksasosiaan vakaasti kuin vuori jo 38 vuotta. Youngin perhepiiristä löytynyt komppikitaristi Stevie ja 80-90-luvun taitteessa yhtyeessä soittanut kiertuerumpali Chris Slade hoitanevat tonttinsa. Ei kai heitä mukaan olisi muuten pyydetty, vaikka nuorempaakin väkeä olisi varmasti ollut tarjolla. AC/DC on tätä nykyä setäbändi, ja hyvä niin.
Ennakkotunnelmista toteen. Kaupunki ei ole kaaoksessa, vaan yllättävän pienellä vänkäämisellä luonnistuu sekä taajamaan saapuminen että alueelle talsiminen. Itse Kantolan kenttä on valtava nurmialue epämääräisen teollisuusalueen keskellä, käytöstä poistettujen viljasiilojen ja peltihallien takana. AC/DC:n ruosteista peltirakennelmaa imitoiva sarvipäinen lavakompleksi tavallaan sopii romuluiseen miljööseen erinomaisesti.
Lämppäri Vintage Trouble.
Santa Cruzin meuhkattua amerikanrokkinsa toinen lämmittelybändi, Los Angelesista kotoisin oleva Vintage Trouble ottaa lavan haltuunsa. Ja nimenomaan ottaa, ei yritä sitä: bändin kipakkaa soulia ja rhythm and bluesia syvältä 50- ja 60-luvuilta asti ruoppaava ilmaisu on ihastuttavan retroa. Svengaavan meiningin tenho imeytyy vaivatta yleisöön.
Miehistö esiintyy tyylikkäästi puvut päällä, ja solisti Ty Taylor on kuin uudestisyntynyt James Brown. Miehen mahtava ääni ja heittäytyminen esiintymiseen on parasta mitä on aikoihin nähty. Äänikin on hunajaa, ja yhtye ottaa uppo-oudon yleisön haltuunsa saaden sen ihmismeren laulamaan mukana ja tekemään aaltoja. Äityypä Taylor myös crowdsurfaamaan, mikä kuvastaa bändin saamaa, ällistyttävän positiivista vastaanottoa. Paskemman äijän olisi annettu lysähtää nurmeen heti kättelyssä.
Yhtyeestä kuultaneen vielä, varsinkin jos se saa repertuaariinsa vielä vahvemmaksi sävellettyä materiaalia. Nyt se toimii vielä liiaksi hyvän meiningin avulla, joskin tarttuvia aineksia tuntuu bändillä riittävän.
Mutta sitten AC/DC posahtaa lavalle, kuinkapa muutenkaan kuin kuusta irronneena meteorina, savupilven ja valtavan räiskeen saattelemana. Huhhuh.
Yhtyeen ihailtavaa pokkaa kuvastaa aloitusbiisi Rock or Bust, joka toimii yllättävän hyvin. Tokihan bändi on promotoimassa samannimistä uutta levyään, ja biisin kertsi periaatteessa kertoo pelin hengen: rockaa tai kupsahda. Kaikki toivovat ensimmäistä vaihtoehtoa.
Uutuuslevyltään bändi soittaa rohkeat kolme biisiä, mutta ne tuntuvat uppoavan kansaan vallan mainiosti. Eiväthän rytmikäs nimikappale, kiva Play Ball tai yllättävänkin hyvin rullaava Baptism by Fire klassikoita ole tai sellaisiksi tule, mutta samapa tuo – accadacca-boogien olemuksen mukaisesti yhtyeen tenho on sen soitossa, oli biisi mikä hyvänsä.
Biisilista – encoreineen 20 kappaletta – on hyvin ennalta-arvattava. Se ei haittaa, koska bändi antaa auliisti sitä mitä fanit haluavat. Ei humalaisessa hurmoksessa, nuoruusvuosien nostalgia-hybriksessä tai myöhäislapsuuden innokkuudessa kiinnosta kuunnella kappaleita, joiden kertosäkeitä ei muista karjua mukana tai soittaa ilmakitaraa. Intoa ja hybristä tuntuu riittävän, ja kuulonsuojaus on tarpeellista bändin riipivän soundin lisäksi korvaan karjuvien fanien takia. Vieressäni meuhkaava, moottoripyörillä maahan saapunut ikähaitariltaan hyvin sekalainen venäläisjoukkio ei meinaa pysyä housuissaan.
Loppuunmyydyn Kantolan valtava yleisö vaikuttaa tyytyväiseltä. Matkan varrelta kärryistä kympillä myydyt muoviset AC/DC-pirunsarvipannat saavat ihmismeren välkkymään punaista valoa. Ilmeet ovat haltioituneita. Tietyllä tavalla tämän ymmärtää, mutta toisaalta on vaikea hahmottaa, miksi.
Omaan korvaan bändi kun tuntuu jopa tahmaavan, vaikka onhan soitto toki jämerää. Kenties rumpali Sladen taimaus on juuri sen kriittisen millisekunnin väärään suuntaan kallellaan, ettei keskitempoisissa kappaleissa irtoa Ruddin soitosta heruvaa groovea. Ehkä miehen työläältä näyttävä soitto valtaville screeneille heijastetuna vaikuttaa mielikuvaan. Myös rytmikitaristi Stevie tuntuu irvistelevän, vaikka miehen soitosta ei moitittavaa löydykään.
Komppaava kolmikko on totutusti ollut lavahabitukseltaan jäyhää sakkia. Energia on aina valjastettu eturiviin. Niin myös nyt, ja täytyy hämmästellä metrin mittaiseen kravattiin sonnustautuneen, edelleen jotakuinkin kajahtaneelta vaikuttaneen Angus Youngin ja 67-vuotiaan Brian Johnsonin valtavaa energiaa. Kumpikin jaksaa paahtaa menemään kuin puolta nuoremmat, eikä väsymyksestä tai tympääntymisestä näy merkkiäkään. Melko tovit bändi on kyllä biisien välillä hiljaa, mutta kappaleiden aikana ei säästellä. Jalka vatkaa, hiki lentää ja kaulasuonet pullistelevat.
Hommassa kuului piinkovan rutiinin tuoma varmuus. Soitto ei ehkä kauttaaltaan tuntunut niin sulavalta kuin olisi toivonut, mutta ilmaa pumppaavien nurkkien määrästä päätellen meno oli silti riittävän irtonaista. Kriittisemminkin tarkasteltuna onnistuneita luentoja oli joukossa useita, huonoja ei lainkaan.
Tämä oli huippuunsa viimeisteltyä neanderthal-viihdettä, rehellisesti ja parhaimmillaan. AC/DC:n resepti on yksinkertainen: se kumauttaa nuijalla päähän ja raahaa luolaansa.
Yhtyeen useita kertoja nähneistä puhumattakaan jopa kaltaiseni ensikertalainen hahmottaa konsertin askelmerkit etukäteen – ainakin, jos edes jonkinlaisen AC/DC-taltion on eläessään katsonut. Ehkä samasta syystä ihmiset jaksavat katsella kerta toisensa jälkeen Beverly Hillsin kyttää tai Tappavaa asetta; jutun juoni on läpeensä tuttu, mutta viihdearvo pysyy korkealla. Samaan tapaan on helppo ymmärtää, että ei paikalle tulla taide-elämyksen perässä tai musiikillisten yllätysten takia. Samat boogiet ja sillä se. Nakit ja muusi, keskioluen kera.
Parhaina suorituksina jäi mieleen Bon Scottin aikaisesta materiaalista peräisin olevat kappaleet. Dirty Deeds Done Dirt Cheap ja TNT jytkyivät uhmakkaalla ja yhä hiukan vaaralliseltakin tuntuvalla sykkeellä. Kappalevalikoiman ripeimmät kappaleet kuitenkin säväyttivät eniten. Etukenollaan settiä piristänyt Whole Lotta Rosie (jättimäisine reittä hivelevine Rosie-nukkeineen, totta kai) sekä hurjaan, konfettisateen höystämään soolospektaakkeliin päättynyt Let There Be Rock onnistuivat suorastaan riemastuttamaan.
Vaikka huteja ei tullut, osaan biiseistä yhtye olisi kaivannut adrenaliiniruisketta. Eritoten suuri ysäri-hitti Thunderstruck – jolla Slade soitti alun perinkin – oli illan jähmein esitys. Myöskin Johnsonin uran alusta peräisin oleva Back In Black tuntui joltisenkin kankealta. Tokkopa tätä moni huomasi, tai jos huomasi, tuskin välitti. Show oli vauhdissa ja ”maailman paras bändi” lavalla.
Show sinällään oli etukäteisodotusten mukainen. Sopivasti vaihtelevien lavasteiden ja screenien avulla, mutta vahvasti bändin presenssillä pelaava esitys tyydytti fanit ja kyynisempikin katsoja taipui yhtyeen puolelle. Tämä oli vaivalla toteutettu show, jossa oli yhä jäljellä rutkasti sitä baarin nurkassa paahtavan katutappelijajoukkion vimmaa ja arvaamattomuutta. Sitä on arvostettava.
Kaikesta ennalta-arvattavuudesta huolimatta massiivinen yleisö tuntui nauttivan täysin siemauksin, jopa kuunnellessaan Angus Youngin maanisesti riipivää tilutusta minuuttitolkulla. Jotakin surullista oli silti siinä, kun encore-vakioiksi säästetyt klassikot Highway to Hell ja tykkitulen jylyllä höystetty For Those About to Rock jyskävät aukealla, väkeä valui jo solkenaan porteista. Kiire junalle, kiire 25 euron hintaiselle parkkipaikalle, kiire pahimman kännisenä valuvan massan alta pois ja nukkumaan. Kävelymatka kun on pitkä ja pimeä, eikä edes finaaliksi säästetty ilotulitus valaise pitkään.
Johnson huutaa vielä viimeiset hyvästit: We Salute You!
Eipä muuta kuin kättä lippaan ja kotiluolaa kohti.
Kimmo K. Koskinen
PÄIVITETTY 25.7: Korjattu kirjoitusvirheitä.