Adam Lambertin koreilevan showmiehen kuoren alta paljastui pelkkä keskinkertainen risteilyisäntä

24.03.2013

Anton Vanha-Majamaa kävi katsastamassa popsuosikki Adam Lambertin Helsingin Hartwall Areenalla. Puolivillainen esitys sai toimittajan miettimään, riittääkö pelkkä laskelmoitu pyllynpyöritys ja ”mita kuuluu Suomi” -huudatus todella saamaan nuorison hurmion valtaan.

Teksti ja kuvat: Anton Vanha-Majamaa

Adam Lambert, Jannika B
Hartwall Areena, Helsinki
22.3.2013

Wikipedia kertoo, että yhdysvaltalaisesta Adam Lambertista tuli vuosi sitten ilmestyneen albuminsa Trespassing myötä ensimmäinen avoimesti homoseksuaali muusikko, joka on yltänyt Billboardin listakärkeen. Vaikka saavutus on hieno ja osoittaa sen, ettei artistin seksuaalisuus ole suosion kannalta Yhdysvalloissakaan suuri hidaste, ei se tee Lambertista automaattisesti mitenkään mielenkiintoista esiintyjää.

Mielenkiintooni vaadittaisiin paljon muutakin. Kun vietän arvokkaan perjantai-iltani Lambertin ja noin kymmenen tuhannen uteliaan kuulijan kanssa Hartwall Areenalla, huomaan hämmästyväni siitä, kuinka vähän hänessä lopulta on nähtävää. Kaiken sen flamboyantin queer-koreilun ja vienon sukupuolirooleilla leikittelyn alla on vain keskinkertainen risteilyisäntä, joka jää kirkkaana hohtavien hampaidensa varjoon.

Lambertin edellinen keikka oli Helsingin Kaapelitehtaalla 2010. Jatkoilla pop-stara tutustui tietenkin BB-Sauliin, jonka kanssa hän seukkaa yhä. Tämä selittää osaltaan tähden suosiota täällä. Toki CV:stä löytyy paljon muutakin, kuten kakkossija American Idolissa, pari hittialbumia sekä lyhyt pesti Queenin keulilla.

Areenalla vedetty puolitoistatuntinen tekee kuitenkin kiusallisen selväksi sen, millaisilla meriiteillä Lambert sooloartistina porskuttaa. Teen ainakin seuraavat huomiot.

Esiintyminen

Lambertilta uupuu karisma. On hevi-Adamia, reggae-Adamia, disko-Adamia ja soul-Adamia, mutta kaikki on tyystin puolivillaista. Pop-diivan elkein asuaan muutamaan otteeseen vaihtavan solistin liikehdintä lavalla on kiusallisen mitäänsanomatonta ja helppoa, liikkeistä tulee mieleen yläasteen kykykilpailu.

Onko kyse fiksusta laskelmoinnista vai silkasta laiskuudesta, jos esiintyjä liikkuu läpi show’nsa laaturimaa hipoen? Jos Lambert tietää, että yleisölle riittää parin sekunnin tanssikoreografiat ja mikrofonin lemmiskely ja pyllyn heiluttaminen ja Saulin, Suomen ja ”Hei moi mita kuuluun” huutaminen, miksi tehdä sen enempää?

Yhdessä vaiheessa Lambert istuu jakkaralla, joka pyörii ympäri. Hän pyörii ja pyörii, yleisö mylvii ja osoittaa suosiotaan. Helpollapa pannaan nykynuoriso pähkinöiksi.

Biisimateriaali

Ai mikä? Keikan avaava energinen If I Had You ja puolivälin slovarisegmentissä kuultava puhkisoitettu Whataya Want From Me ovat ne For Your Entertainment -debyytiltä tutut hitit, jotka sinäkin olet radiosta kuullut. Lisäksi encoressa kuultu, kyseisen levyn avaava Music Again vakuuttaa pirtsakalla pehmokasarihassuttelullaan, joka voisi olla suoraan The Darknessin levyltä.

Trespassingilta löytyy parempia kappaleita, mutta ei montaa. Levyn avaava, Pharrell Williamsin tuottama nimikappale on Lambertin parhaita sävellyksiä, mutta keikalla se jätetään aivan viimeiseksi encoreksi. Silloin ei enää jaksa, kun keikkaa on venytetty kakkoslevyn täytebiiseillä ja turpeilla covereilla.

Niin, covereista Lambert tykkää. Keikalla niitä kuullaan viisi, mikä tarkoittaa sitä, että keskimäärin joka neljäs kappale on toisen artistin tekele. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun ne versioitavaksi valitut biisit ovat sitä luokkaa, että hevi-Arin Idols-vedotkin tuntuvat tämän rinnalla näkemyksellisiltä ja oivaltavilta.

Vai miltä kuulostaisi Tears for Fearsin Shoutin huolimaton läpsyttelyversio, joka soitetaan niin, että Lambert on luovuttanut jo ennen voimauttavaksi meinattua kertosäettä? Tai reggaeksi notkahtavasta Outlaws of Love -slovarista takapotkuiseksi jukkapoikailuksi venyvä Bob Marley -laina Is This Love?

Kun hittilistaan lisätään vielä Donna Summerin Hot Stuff ja Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way, ollaan sellaisilla leveysasteilla, etten tiedä, katsonko Glee-jaksoa, Idolsin semifinaalia vai vanhan lukioni puurojuhlaa. Ei auta, että se pakollinen Queen-laina on vähän tuntemattomampi Dragon Attack. Ei sitä tunne yleisöstä kuin muutama isä, jotka paikalle on lastenlikoiksi raahattu.

Yllätykset

Mitkä yllätykset? Lambert toteaa parin biisin välein, kuinka “we have a lot of surprises for you!”. Valitettavasti nämä yllätykset ovat yksinomaan noita edellämainittuja covereita. Siis ihan aikuisten (Adam on 31-vuotias) oikeasti: halvalla pannaan yleisöä, jos illan suurimmat yllärit ovat muiden kynästä lähteneitä ikivihreitä.

Tai sitten yllätykset ovat sitä, että viimeisen vaatteidenvaihtotauon aikana kaksi lavalla pyörivää miestanssijaa ja taustalaulajina toimivat tuhdit soul-tyttöset vetävät omituista sketsikyhäelmää, johon liittyy ainakin valtavia afroperuukkeja, mekkojen riisumista ja paljon mikrofoniin huutamista (niin kovaa, etten saa sanoista mitään selvää).

Tai sitä, että ennen viimeistä kappaletta Lambert esittelee jokaisen lavalla heiluvan tyypin yksitellen niin, että ilta venyy venymistään juuri, kun sen lopun alkaa aistia. Koskaan ei ole paska bassosoolo tuntunut näin pitkältä.

Harvoin on paska pop-keikka tuntunut näin pitkältä.

Lisää luettavaa