Airship ja Big Wave Riders Tavastialla: ei kai rockin tarvitse olla näin vakavaa?

Helsinkiläinen Big Wave Riders otti hermostuneellakin esityksellä niukan erävoiton brittitulokkaasta.

Teksti: Pietari Raekallio, kuva: Soliti

Airship, Big Wave Riders
Tavastia, Helsinki
29.9.2011

Ensimmäistä albumiaan suunnittelevalla Big Wave Ridersilla oli Tavastialla oiva mahdollisuus kokeilla, onko sen debyytti-ep:n materiaali vertailukelpoista kansainvälisillä kentillä operoivan brittinousukkaan kanssa. Airship oli toki selkeä pääesiintyjä, mutta omissa papereissani kotimaan indietulokkaat olivat lähestulkoon samalla lähtöviivalla.

Suomessa Airshipin tuoreen albumin vastaanotto on ollut korkeintaan ”ihan pirtsakka näin tavanomaiseksi” -luokkaa. Big Wave Riders on taas kohisuttanut reippaan tanssittavalla soundillaan. Bändin sävellysten koukuttavuus ei ole kaikkia vielä vakuuttanut, mutta vahvimmat kappaleet eivät juuri jää jälkeen Airshipin Algebrasta, etenkään kun manchesterilaisten muu materiaali laahaa reippaasti tuon yhden täkybiisin perässä.

Jos Big Wave Ridersin olemuksessa oli jännitystä, sitä näkyi myös heti yhdeksältä alkaneen keikan katsojissa. Yhtye joutui heti komentamaan yleisöä astumaan lavan eteen jääneeseen tyhjään tilaan, ja kun väki otti rohkeasti noin kymmenen askelta eteenpäin, alkoi tilaisuus näyttää jo oikealta rock-konsertilta. Vaikka kommunikointi pelasi näin heti startissa, hermostuneen tunnelman rauhoittaminen vei aikansa.

Laulaja Teppo Meriläinen yritti useasti keventää tilaisuutta lonkalta heitetyillä pikkuvitseillä, jotka ennemmin vaivaannuttivat kuin naurattivat. Intensiteetti ei ollut juuri noussut jalan tömistämistä rajummaksi, kun hän jo väänsi kitarasooloaan maassa villisti venkoillen. Kuvissa varmasti näyttää rock’n’rollilta, mutta paikan päällä se tuntui tahattoman koomiselta.

Jännityksen piikkiin voinee laittaa senkin, ettei yhtyeestä löytynyt lavalta vielä selkeää kiintopistettä. The Clashin perinteestä ponnistava rytmi houkutti yleisöä joraamaan eivätkä energiset biisit jättäneet kylmäksi, mutta katsojan katse vain harhaili lavalla edestakaisin, pysähtymättä minnekään. Osa bändin jäsenistä tuntui esiintyvän enemmän katsomon etualalla vahtineelle levy-yhtiöpomolleen Nick Trianille kuin katsojille.

Triani tuntui joka tapauksessa tykkäävän menosta, ja yhtyekin alkoi hiljalleen vapautua. Aivan kuten levylläkin, Behind These Walls ja Big Sound olivat loppuhuipennuksineen vakuuttavimmat palat. The Strokesin, Vampire Weekendin, The Smithsin sun muiden tutuksi tekemät kuviot on opittu niin kattavasti, että touhu pysyi muulloinkin kiinnostavana. Ja jos eivät edelliset nimet saaneet vielä indiediggareita kuolaamaan, on syytä mainita, että tulevalta albumilta esitelty uusi biisi ei voisi mitenkään kuulostaa laulumaneereineen kaikkineen enempää Kasabianilta.

Livemeininki voi vuoden päästä olla melkoinen, kun uskottavuus nousi jo yhden keikan aikana näin monta pykälää. Konsertin alkukolmanneksella kappaleesta toiseen toistuneet whoo-oo -huudotkin onnistuttiin pilaamaan ja naureskelemaan läpi, mutta parin viimeisen biisin aikana lavalla oli jo oikea rockyhtye.

Airship veti itsevarmasti Algebran jo ensimmäisenä. Yksinkertaisen tehokas kitarakuvio juoksutti yleisön baarin puolelta saliin, jossa soitti selkeästi lämppäriä varmaotteisempi ja hiotumpi yhtye. Se soitti hitusen raskaammin kuin albumilla, mutta kontrastia kevyesti leijaileviin osiin oli myös suurennettu.

Levyllä bändin soitossa kuuluu parhaimmillaan Ashin yksinkertaista voimaa sekä häivähdyksiä Arcade Firen rytmimaailmasta ja avarammista maalailuista. Livenä jälkimmäistä verrokkia ei enää erota. Voimakas tuuttaus paransi esimerkiksi Invertebraten tehoa, mutta muut vaihteet eivät toimineet.

Ensimmäiset kolme neljä kappaletta kertoivat oikeastaan kaiken koko esityksestä. Briteillä oli esittää pari komeaa kitarariffiä, jotka pystyivät kannattelemaan kokonaisia biisejä. Niihin oli heittää vielä päälle näppäriä c-osia, jotka sivat aikaan hyväksyviä nyrkinkohotuksia. Elliot Williams lauloi puhtaasti ja kauniisti mutta kovin ujosti.

Kaikki näytti menevän suunnitelman mukaan. Raskaat ja kevyemmät osat olivat sopivasti tasapainossa. Pari kertaa kitaristi vaihtoi pääsoittimensa rumpukapulaan ja auttoi dramaattisella hakkausliikkeellään rumpalia. Nykyfolkkarilta näyttänyt Williams esitti etäisesti tukkansa ja partansa takaa lohduttomia laulumelodioitaan. Mutta ei kai rockin tarvitse oikeasti olla näin vakavaa?

Yhtye ei saanut minkäänlaista kontaktia yleisöön. ”How are you?” kysyi Williams kahteen otteeseen. Vastauksena hän sai myönteisen vastauksen korkeintaan ”ihan jees” -äänenpainolla ja näytti yllättäen tyytyvän reaktioon. Teppo Meriläinen sentään yritti, vaikka huonoja läppiä heittikin.

Lopussa Kids-hitti innosti tutuilla ensisävelillään yleisön ensimmäistä kertaa sitten keikan alun. Säkeistön kiva melodia kuitenkin lässähti mielikuvituksettomaan kertosäkeeseen, eikä uutta kohokohtaa syntynyt. Kauniin kuoren alta ei elävänä paljastunut mitään huomionarvoista.

Onneksi olkoon puolivalmis Big Wave Riders! Ensimmäistä erävoittoa ei sovi vähätellä, vaikka vastus ei häävi ollutkaan.