Vuoden puhutuimpiin tulokkaisiin lukeutuva brittikaunotar tarjosi Tavastialla lupauksia suuruudesta.
Teksti: Saku Schildt, kuva: Tomi Palsa
Anna Calvi
14.10.2011
Tavastia, Helsinki
Anna Calville on nyt kysyntää. Naiset ovat nousseet pop-taivaan ruhtinattariksi jo aikoja sitten, mutta pornoa uhkuvien rihannojen ja Tori Amosin jalanjäljissä kulkevien feministilaulajattarien väliin on jäänyt tyhjää: mistä löytyisi intohimoinen, sensuelli naisartisti, joka esittäisi laadukkaita, syvällisiä musiikkielämyksiä tarjoavia kappaleita?
BBC:n uusia kykyjä esitelleen Sound of 2011 -kartoituksen pinnalle nostama Calvi suuntasi tammikuussa julkaistun debyyttilevynsä juuri tähän väliin. Levy oli hieno, mutta kuten useimmat artistit, Calvi ei ollut esikoisellaan valmis.
Albumilla oli loistohetkien rinnalla tyhjäkäyntiä, eikä kokonaisuus soljunut niin saumattomasti kuin pyrkimys oli. Ajoittain levy naitti onnistuneesti David Lynchin elokuvien painostavuuden heleään pop-muottiin ja oopperan dramaattisuuden leipoviin rock-rytmeihin, mutta vain ajoittain.
Sama ilmiö näkyi myös brittilaulajan Tavastian-keikalla. Anna Calvi ei ole vielä se Anna Calvi, minkä yleisö haluaa nähdä, mutta hänestä voi kasvaa sellainen.
Osaksi tämä johtui puhtaasti teknisistä asioista. Calvi esiintyy yhtyeineen enimmäkseen triona, ilman basistia. Tämä tekee bändin soundista harmillisen ohuen. Etenkin ensimmäisenä kappaleena kuultu No More Words olisi kaivannut tukevamman pohjan yltääkseen yhtä tiheään tunnelmaan kuin levyllä.
Lisäksi Calvilla ei ole riittävästi repertuaaria pitkän konsertin tarpeisiin. Tavastialla kuultiin melkeinpä koko nimetön debyyttilevy, päälle pari coveria sekä ilmeisesti nippu uusia omia kappaleita, jotka eivät liikauttaneet suuntaan tai toiseen. Näillä eväillä myös levytysten heikot hetket toistettiin lavalla.
Coverit, eli Elviksen tunnetuksi tekemä ja Calvin tavoin italialaisilla sukujuurilla varustettu Surrender sekä Calvin uran lähtölaukaukseksi laskettava Jezebel, kuuluivat keikan kohokohtiin. Tämäkin herätti kaksijakoisia tunteita: lainakappaleiden edukseen erottuminen kertoo tavallisesti artistin oman tuotannon heikkoudesta, mutta toisaalta Surrenderin viekoitteleva sovitus oli tehty niin taiten, että sen korostuminen selittyy esittäjän lahjakkuudella.
Calvin odotettua keikkaa ei marinasta huolimatta ole asiallista syynätä tikulla tökkien. Konsertti nousi kevyesti plussan puolelle. Laulajattaressa on yllin kyllin vetovoimaa, tyyliä ja taitoa, ja on tavallaan mukavakin ajatella, että seuraavalla levyllä nämä saattavat olla vielä terävämmässä kunnossa.
Muusikkoperheen vesan oopperamainen laulu on komeaa kuultavaa ja kehuttu kitarointikin miellyttävän voimakasta. Fender Telecasterin ja Suomessa muun muassa Esa Pulliaisen arvostaman Vox AC-30 -vahvistimen tuella esiintyneen Calvin soitto sai paljon tilaa, minkä artisti hyödynsi korostamalla dynamiikkaa: välillä soitto kuiskattiin minimivolyymillä, välillä Calvi runnoi instrumenttiaan kuin olisi halunnut rangaista sitä tuhmuudesta.
Taustamuusikoista etenkin rumpali Daniel Maiden-Wood ansaitsee hatunnoston. Hänen käsittelyssään rumpupatteristo kasvoi nyanssirikkaaksi soittimeksi, joka räiskyi ja rauhoittui tilanteen mukaan. Calvin ”musiikilliseksi kaksosekseen” nimeämän Mally Harpazin harteilla oli monipuolinen intrumenttivalikoima perkussiosoittimista koskettimiin, mutta hänen osuutensa jäivät hieman koristeen osaan. Nimettömäksi jäänyt, silloin tällöin lavalla vieraillut tukikitaristi sai kappaleissa minimaalisen roolin.
Calvin olemus kiehtoo. Hän näytti Tavastian lavalla pieneltä ja hennolta, mutta hänen soittonsa kohosi pienenkin kokoonpanon kanssa kookkaaksi äänivalliksi. Calvi puhui yleisön kanssa lyhyitä lauseita ohuesti kuiskien, mutta hänen laulunsa olisi kuulunut soiton yli ilman mikrofoniakin. Aistillinen nainen näyttäytyi musiikissaan vähäeleisen viettelevänä kohtalottarena, mutta soiton vaiettua hän tuntui melkein ujolta.
Toivottavasti Calvi pystyy viemään konseptiaan tulevaisuudessa pidemmälle. Toinenkin vaihtoehto häilyy taustalla, sillä Calvi teki debyyttilevyään vuositolkulla ja kasasi sille parhaat sävellyksensä pitkältä aikaväliltä. Kykeneekö britti tekemään kiertämisen ja menestyksen huuman lomassa aiempaa vahvempia kappaleita pienemmällä aikajänteellä? Jääkö Anna Calvi lupaukseksi, vai onko hän kymmenen vuoden kuluttua varmistanut paikkansa rockin aikakirjoissa?
Katso yleisökuvaa keikasta täällä.