Araabmuzik Helsingin Ääniwallissa: Ujo poika, jolla on pirun vikkelät kädet

Hanna Karpio

Araabmuzik
Ääniwalli, Helsinki
6.2.2015

On pimeä perjantai-ilta Helsingin Vallilassa, kun kävelen kohti suurta tiilihallia. Astuessani ystäväni kanssa sisään Ääniwalliin on vastassamme pieni hämmennys: suuri sali onkin tyhjänä, ja ovi paikan pienemmälle puolelle on auki. Syy tilavalintaan selviää pian, sillä yleisöä on vähänlaisesti.

Lämppärinä palveleva Tippa-T vetäisee viimeisen biisinsä, ja jäämme ystäväni kanssa hörppimään tölkeistämme odotellessamme illan pääesiintyjää lavalle.

Yhdysvaltalainen Araabmuzik tunnetaan instrumentaalisen hiphopin taitajana ja harvinaisen nopeakätisenä nuorena miehenä, mitä sämplereihin ja rumpukoneisiin tulee. Valpastumme Araabmuzikin logon pyörähtäessä lavaa reunustavalle valkokankaalle. Musiikki alkaa, mutta ketään ei näy. Sitten kankaalle ilmestyy laitteistoa ja aiemmin hehkuttamani kädet.

Mies itse pysyy kuitenkin kätkössä kaiuttimien takana, ja arvuuttelemme ystäväni kanssa hetken, onko siellä edes ketään. Seuralaiseni liikahtaa ja saa lyhyen näköhavainnon. Uskotaan sitten.

Keikan teemana on raasto, ja se on hyvä valinta. Electronic Dreamin lempeät melodiat on heitetty sikseen, eikä instrumentaalisen räiskeen kylkeen osaa edes kaivata lyriikoita. Päinvastoin, ne kuormittaisivat kuulijaa eikä musiikki pääsisi puhumaan puolestaan jonkun huutaessa sen päälle.

Yleisössä on paljon liikettä. Harmi vain, että itse yleisöä on niin säästeliäästi – laskemme paikalta noin sataviisikymmenpäisen joukon. Facebook-tapahtuman mukaan paikalle oli ilmoittautunut noin 350 kuulijaa. Mielenkiintoista, muttei mitenkään epätavallista.

Araabmuzikilla on miellyttävä käsiala. Keikka ei ala hissuttelulla, introja ei harrasteta. Keikan keskivaiheilla hän lainaa lyhyesti kaikkien taatusti tuntemaa Martin Garrixin Animalsia, mikä on yllättävä mutta hauska veto. Linja on hyvin yhtenäinen, mutta pysyy siitä huolimatta mielenkiintoisena ja kappaleet erottuvat toisistaan.

Mies valkokankaalla piilottelee yhä lippalakkinsa alla. Yhtä musiikkijournalismin suurimmista kliseistä, ilmaisua ”loistava lavakarisma”, ei tämän keikan yhteydessä pääse käyttämään, vaan artistista muodostuu henkilönä melko ujokin kuva.

Vertailen näköhavaintoa käsien liikkeistä koskettimistolla kuulohavaintoon. Tarkkuus on hämmästyttävä – näytön viiveen huomioon ottaen jokainen soundi nasahtaa kohdilleen. Tapani mukaan kielen päällä on kysymys ”live vai ei”, johon en tälläkään kertaa osaa vastata. Nykytekniikka mahdollistaa tunnetusti paljon, mutta kyvykkäitä ja rytmitajuisia yksilöitä esiintyy entiseen malliin.

Keskellä yleisöä sytytetään jointti. Silmäilen ympärilleni ja katson, aiheuttaako saliin leviävä paksu savu jotakin toimintaa. Ei. Käärö palaa rauhassa, ja lopulta joku joukosta pujottelee pudottamaan jäljelle jääneen blossinnysän pöydällä olevaan kuppiin.

Joku nojautuu minuun päin, ja seuraa odotettu klassikko: ”Mun on pakko sanoo sulle tää. Sä oot pisin nainen jonka mä oon ikinä nähny”. En suinkaan pahastu, vaan ilahdun. Jälleen näyte huomiosta, jota vain parimetriset saavat!

Keikka loppuu ajallaan. En tiedä kellonajasta, mutta mutu-tuntumasta kylläkin: olo ei ole lyhyydestä pettynyt eikä pituudesta väsynyt. Keikan päätyttyä Araabmuzik liukuu lavalta huomaamatta yleisöön, maastoutuu sen sekaan ja etenee kohti poistumistietä.

On se ujo poika.