Kalifornialaiset stoner-surffarit tärisyttivät Berliinin Columbia Clubia.
Teksti: Kai Vikkelin , kuva: Todd ZImmer
Fu Manchu 13.3.2011 Columbia Club, Berliini
Vittu. Vittu. Vittu. ”Jos sellaasen näkisit, peljästyysit”, sanoi kuulemma pohjalaisemäntä samaa rumaa sanaa hokeneelle pikkupojalle. (Tämä anekdootti on varastettu Harri Niemen Facebook-seinältä.)
Reaktiolle ei mahda mitään. Jokaisen vulgaarin päivittelyn myötä hymy levenee. Fu Manchun ensitällit tärähtävät suoraan sisäelimiin. Katutappelija-addikti Kari Aittomäkeä lainatakseni testikkelit vetäytyvät yläkuolokohtaan. Lavalla kaksi JCM 2000 -nupilla ajettua Marshallin tuplastäkkiä, Ampeqin rantasauna ja Ludwigin rumpusetti, kumarassa hoippuva Scott Hill ja kumppanit raapivat pientä alkutytinää ja – TOJOING. Hirveä tälli. Neljä Martin Audion alakertaa puolellaan 800 hengen klubissa alleviivaavat d-vireestä julistettua sanomaa. Liikutaan pelottavan lähellä pahamaineista ruskeaa nuottia.
(Futsin syvimmästä olemuksesta kiinnostuneet kamahomot voivat audiorunkkailla lisää täällä tai täällä.)
Kiertueen teemana on 15 vuotta sitten julkaistu In Search of… -albumi, josta Fu Manchu on ottanut juhlavuoden kunniaksi uusintapainoksen omalla At the Dojo -levymerkillään. Postimyynnistä vinyyliä ei enää saa, merkkaritiskillä näyttäisi olevan vielä muutamia jäljellä. Samoin kuin Eatin’ Dust -värivinyyliä (on muuten vinyylinä maailman turskeimmin pöriseviä levyjä) ja ja… talutan itseni hiuksista vittuun. 0,4 tilavuusyksikön Berliner maksaa kolme euroa, siihen minulla on näillä liksoilla varaa.
Etukäteen ihmettelin, millaisen setin bändi rakentaa hieman yli 40 minuuttiin kellottuvan levyn ympärille. Kone käynnistetään takuuvarmoilla keikkahiteillä. Hell on Wheels jyrähtää niin vakuuttavasti, että taas alkaa hymyilyttää. Vaikka nykyisen rumpalin otteissa ei ole samaa letkeyttä kuin sittemmin kitaranvarteen ja soolouralle siirtyneen Brant Bjorkin leipomisessa, bändi saa vallan hirmuisen ajon päällensä.
Kun Mongoosen lehmänkellokilkutus lähtee käyntiin, todistan jotain surrealistisen typerää. Vieressäni linux-kernel-larppaajan oloinen viivakoodiviiksi laulaa biisin riffiä, sillä tavalla saksalaisittain. Tüdüdüdüdüdüdüdü düüdüdüdüdü, ja typerä hymy. Noh, onpahan edes hetken pois piraattipuoluetta äänestämästä ja peukalohankaansa raiskaamasta.
Keskitempoinen paalujunttakomppi lähtee jylläämään, Scott Hill ja Bob Balch potkaisevat lisää fuzzia peliin. Fu Manchun musiikki on rakennettu Duplo-palikoista eikä vakohienhajuinen yleisö näytä miltään Mensan paikallisjaostolta, mutta taas kerran: vittu! Ilon kautta! More cowbell!
Alkulämmittelyn jälkeen siirrytään In Search ofin pariin. Koska levy soitetaan tapista tappiin, setissä on biisejä, joita Fu Manchu ei ole ennen tätä kiertuetta soittanut koskaan livenä. Melkein tekisi mieli sanoa, että syystäkin. Levy kun ei kokonaisuutena nouse bändin parhaimmistoon, vaikka toki esimerkiksi Regal Begal ja Asphalt Risin’ ovat riffi-idiotismin juhlaa. Jos joskus saisi kuulla samanlaisen retrospektiivin The Action Is Gon, Eatin’ Dustin, King of the Roadin tai California Crossingin biiseistä, niin aijai ja voivoi.
Columbia Club on mukavan oloinen klubi. Vaikka paikka on melko täynnä, väkijoukossa ei tarvitse seistä tappituntumalla (naisia täällä on yhtä paljon kuin painisalilla), ja loppusettiä kohti lavan eteen leviävässä pienoisessa pitissäkin on tilaa temmeltää ilman, että ilonpito muuttuisi turhan väkeväksi kontaktiurheiluksi.
Takaseinällä myydään täytettyjä sämpylöitä ja pihan puutarhassa wurstit käryävät grillissä. Suomessahan tämä ei olisi rockjuottolassa mitenkään mahdollista saati kannattavaa, sillä moiseen laksatiivisesti haasteelliseen toimintaan henkilökunnalta vaadittaisiin hygieniapassit, salmonellatestit, ATK-ajokortit ja Sdp:n jäsenkirjat.
Merkillepantavaa on myös se, että vaikka Berliinissä saa tätä nykyä pitää hallussaan 15 grammaa kannabista ilman rangaistusta, ulkona tupakkiringeissä ei löyhähdä sihi. Scott Hill ei itse pidä siitä, että Fu Manchua kutsutaan stoner-rockiksi, koska hänen nuoruudessaan sanaa käytettiin veltoista puupäähipeistä. Tuoksuhavainto alleviivaa väitettä. Olutrockiahan tämä, näköjään. Vaan ei kai se tänä päivänä niin gramman päälle ole, kun 150 x 400 kilometrin mannerlaatat siirtyilevät, Japania heilahtaa pari metriä ja maapallon akseli kääntyy kenolleen. Lisää olutta.
Oluesta puheen ollen, miksei missään suomalaisessa ravintolassa ole käytössä tuoppipantteja? Täällä keikkapaikat eivät tarvitse plokkaajia, koska jokainen vie 50 sentin tai euron toivossa tuoppinsa kiltisti takaisin tiskille. Säästyy jokunen palkallinen ihmistyötunti siinäkin.
Vaikka In Search ofin jämäbiisit uhkaavat puuduttaa, järjettömän iso soundi pitää virneen naamalla. Äärimmäisen viileä kaljupäinen basisti Brad Davis antaa tanakkaa tukea rumpali Scott Reederin myllytykselle. Bob Balchin wahilla ja phaserilla maustettu luikuttelu taas toimii todella hyvin yhteen Scott Hillin murinakitaran kanssa. Kun Hill napsii fuzzilla tuhditettuja single note -riffejä menemään, välillä kuulostaa kuin kielet olisivat piikkilankaa. Hämmentävän raikasta tuhnua. Siihen päälle vielä viirusilmäisen Hillin kalifornialaisen laiskaa, jossain slacker-länkytyksen, semiräpin ja hc-huudon välissä maleksivaa ”laulua”. Mitä sitä melodioista, kun paskat on jo housussa.
Kun illan teemana ollut albumi on ajettu loppuun, annetaan vielä muutama tyrmäysisku: Weird Beard, King of the Road ja California Crossing. Soitto on murhaavan tiukasti nipussa, mutta onhan tätä harjoiteltu jo vuodesta 1987. Tällä kertaa rundi ei yllä Suomeen asti vaikka Göteborgissa käykin, mutta jollei tätä horinaa usko, livesoiton tuhtiutta voi haistella vaikkapa tuolta. On muuten ainoa kelvollinen videoklippi, joka YouTubesta löytyy. (Laittakaa ihmeessä kommenttikenttään linkkejä, jos bongaatte lisää.) Harmi, ettei tuota kuningasbiisiä kuultu tällä kertaa livenä, mutta sai sitä näköjään itsensä taannutettua luolamiehen tasolle ilmankin.