Berliinin Tempelhofilla musiikkiviikon päätteeksi järjestetty festivaali koreili määrän sijaan laadulla ja puitteilla. Hyvä niin. Aikaa jäi myös maailman siisteimmissä baareissa hillumiseen.
Teksti: Suvi Kukkonen ja Aleksi Kinnunen. Kuvat: Stephan Flad (Björk) Aleksi Kinnunen (loput)
Berlin Festival
Flughafen Tempelhof, Berliini
6.–7.9.2013
Maailman hienoimmalla kaupunkikeitaalla, valtavaksi puistoalueeksi muutetulla Berliinin Tempelhofin entisellä lentokentällä järjestetty Berlin Festival on löytänyt hienon raon Berliinin musiikkiviikon yhteydestä sekä Euroopan kesäfestivaalien ja myöhemmin syksyllä järjestettävien tapahtumien kuten Pariisin Pitchfork-festivaalin ja Islannin Airwavesin välistä.
Viime vuosina Berlin Festivalilla on nähty isoja nimiä kuten The Killers, Sigur Rós, Suede, LCD Soundsystem ja Primal Scream. Tänä vuonna brittipop-jumala Blurin, uuden tanssilevyn julkaisseen Pet Shop Boysin, kiertueen Berliiniin päättäneen Björkin ja indiesankari My Bloody Valentinen yhdistelmä tuntui niin vastustamattomalta, että syysretki helteiseen Berliinin oli välttämättömyys.
Perjantai
Yhtyeiden lisäksi Berliiniin houkuttelee tietenkin Tempelhofia ympäröivän Neuköllnin ja Kreuzbergin alueiden muu tarjonta. Mikä olisikaan hienompi tapa jatkaa iltaa loistavien konserttien jälkeen kuin polkaisemalla Weserstraßen boheemeihin kuppiloihin tai heräämällä uuteen päivään Friedelstraßen DIY-henkisten kahviloiden tuoreuksien ääreltä? Huh!
Tempelhofin käsittämättömän kokoisen ja muun muassa Indiana Jones ja viimeinen ristiretki –elokuvan ilmalaivakohtauksesta tutun entisen terminaalirakennuksen pihalla järjestetty festivaali kiinnosti myös puitteiden puolesta. Vanha terminaalijärkäle oli kuin urbaani syli, jonka vanhoihin lentokonehalleihin ja pihamaalle popmusiikin klassikot istuivat liikuttavan kauniisti.
Tätä on kehitys. Berliinin vanhimmasta lentokentästä natsikentäksi, saarretun Länsi-Berliinin ilmasillan elämänlangan pääksi ja 2000-luvulla liberaalin kaupungin kulttuuritarjonnan kehdoksi.
Viikonlopun molempina päivinä alueella vieraili reilu 20 000 festivaalikävijää, mutta ehkä juuri valtavasta mittakaavasta johtuen tapahtuma tuntui yleisömäärältään suunnilleen samankokoista Flow-festivalia pienemmältä. Väljyyttä piisasi sopivasti, jonottaa ei tarvinnut. Olut ja ruoka olivat edullista.
Perjantain musiikillinen anti käynnistyi kunnolla Pet Shop Boysin noustua yhtyeelle tyypillisen mielikuvituksellisissa (katso kuva!) asuissa päälavalle. Neil Tennant ja Chris Lowe loihtivat valoilla ja suureellisella konepopilla lentokentän pimeyteen tanssiklubihenkisen tunnelman.
Keikka koostui tänä vuonna ilmestyneen Electric-albumin hengessä pääosin hyvin tanssittavista kappaleista, tasapainoillen onnistuneesti uudemman materiaalin ja takuuhittien varassa. Viimeistään Go West -laina keikan lopulla sai bändiä vähemmänkin tuntevat hyppimään rajusti.
Visuaalisuudella ja asuilla koreilleessa konsertissa yleisöä villitsivät härkämäisiin sarviin sonnustautuneet tanssijat, jotka näyttivät karanneen The Knifen kiertueen dance partysta. Välillä Pettari-kaksikko hyödynsi oivaltavasti projisointeja, muun muassa “makaamalla” pystyyn nostetuissa vuoteissa siten, että valkoisille lakanoille heijastettu elävä kuva loi illuusion Lowesta ja Tennantista voimistelijoina. Kaksikon diskopallokypärät välkkyivät kuin Daft Punkilla.
Electricin hittikappale Vocals istui erinomaisesti encoreksi, vaikka odotetusti yleisö liekehti eniten tuttujen West End Girlsin, Always on My Mindin ja vaikkapa Suburbian aikana. Kun Domino Dancing lopulta jysähti korville, bileiden ei olisi toivonut päättyvän ikinä.
Mutta mihin jäi Being Boring? Entä uuden albumin helmi ja tuore single Love Is a Bourgeois Construct?
Brittipopin kaunein eli Blur oli Tempelhofissa mykistävän häikäisevässä iskussa. Rumban entisen päätoimittajan Viljami Puustisen mukaan Bruce Dickinsonilta farkkutakissaan näyttänyt Damon Albarn jätkäili skarpisti ja hauskasti kaataen vettä kuvaajien päälle ja pelleillen silmälasien kanssa.
Biisilista ei tarjonnut suuria yllätyksiä, mutta ei toisaalta jättänyt festarikeikan ajallisten rajoitusten puitteissa suuremmin toivomisen varaa. Damon, Graham, Alex ja Dave näyttivät nauttivan olostaan. Puhallinsektio, taustalaulajat ja Parklife-hitissä löylyä cockneyllaan lyönyt Phil Daniels täydellistivät elämystä.
Herkän ja rullaavan kitarapopin intensiteetti vei mukanaan Girls and Boysin ensi iskuista viimeisenä kuultuun Song 2 -räväytykseen saakka. Hidastempoisemmasta materiaalista sisäisen galaksin räjähdyksen aiheuttivat erityisesti harvemmin kuultu Parklife-klassikko To the End, 2000-luvun kaunein kappale Out of Time ja iankaikkisen eeppisen lontoolaisen ihana, ennen encorea kuultu This Is a Low.
Konsertin huipensi yhtyeen tuorein kappale Under the Westway, jonka jatkumoksi sopi täydellisesti torvisektion tukema For Tomorrow – lauletaanhan molemmissa Länsi-Lontoon ankeasta liikenneväylästä, joka nyt heijastettiin myös bändin taustalle. Tempelhofin kauniin karun betonin keskellä hetki oli itkettävä.
Täydellisen elämyksen jälkeen ei voinut kuin tempaista itsensä Berliinin hienoimpaan baariin, Nathanja & Heinrichiin, sulattelemaan koettua ja vellomaan onnellisessa elämä on ihanaa -fiiliksessä.
Lauantai
Mikä on kesän suurin hitti maailmassa? En tiedä, mutta lomareissujen perusteella Ellie Gouldingin ja Calvin Harrisin I Need Your Love voisi käydä kandidaatiksi.
Goulding näyttäisi olevan seuraavasta albumista riippuen matkalla kansainväliseen supertähteyteen, mutta Berliinissä laulajan konsertti kärsi hirvittävistä teknisistä ongelmista. Kun konetaustat eivät kuuluneet käytännössä lainkaan, lopputulos muistitti Tavastialla kuultuun hurmokseen verrattuna huonoa unplugged-keikkaa.
Kun käsittämättömän turhanpäiväisestä White Liesista oli päästy ottamalla päikkärit kiitoradalla, oli aika sulautua Flow’ssa mielen räjäyttäneen My Bloody Valentineen ekstaattiseen meluun Pitchfork-lavan lentokonehallissa.
Kevin Shieldsin yhtyeen hempeän raju ja vaaleanpunaisena suukottava vyörytys oli jotain niin kaunista, että sitä vastaavia sanoja tuskin löytyy.
Siispä yksi täydellinen festivaalituokiokuva: mikä olisikaan hienompaa kuin kävely viimeisenä kuullun Made Me Realisen minimalistisen hurjistuneen suihkumoottorimelun tahdissa kohti päävalalla aloittanutta Björk-konserttia siten, että näiden kahden alkuräjähdystä ja tähtisumua kosiskelevien artistien musiikit feidautuvat suloisesti yhteen. Kävely kentän halki näytteli cross faderin virkaa.
Björkin ja tämän islantilaisten pitkänhuiskeiden tanssijaneitokaisten show keväällä Pariisissa tarjosi sen verran uuvuttavan Biophilia-luennan, että odotukset kaksi vuotta jatkuneen kiertueen päätöskonserttia kohtaan eivät olleet kummoiset.
Mutta kuinkas kävikään? Toisena kappaleena hirvittävät kananlihat täräytti Hunter, sitten peräjälkeen Hidden Place, Jóga, One Day, Pagan Poetry ja vieläpä Army of Men massiivinen elektroninen raivopäisyys. Kun vielä konsertin lopulla saimme harvemmin viime aikoina kuullun Hyperballadin, voi Björkillä todeta olevan vielä toivoa. Enemmän tanssittavaa tykitystä, vähemmän taidepaskaa, kuului raatimme vinkki.