Bill Bailey: Limboland
1.10.2016
Kulttuuritalo, Helsinki
Englantilaisella Bill Baileylla on selvästi rakastavaa yleisöä Suomessa. Vaikka yksi kotimaansa tunnetuimmista koomikoista on meillä enemmän kulttinimi kuin kaikkien rakastama kansansuosikki, Helsingin Kulttuuritalo oli lokakuun ensimmäisenä päivänä täyttynyt mukavasti hänen Limboland-kiertueensa Suomen-keikkaa varten.
Pari kertaa aikaisemminkin Suomessa käynyt Bailey tunnetaan erityisesti roolistaan Manny Biancona Kirjava joukko (Black Books) -komediasarjassa (2000-2004). Lisäksi hänet muistetaan roolistaan kaskelotin äänenä elokuvassa Linnunradan käsikirja liftareille (2005) sekä pienemmistä rooleista sellaisissa elokuvissa, kuten Hot Fuzz (2007) ja Nanny McPhee ja suuri pamaus (2010). Briteissä hän on tunnettu myös Never Mind the Buzzcocks -musiikkitietokilpailun vakiokaartista vuosina 2002-2008.
Täytyy myöntää, että itselleni Baileyn stand up -komiikka on vähemmän tuttua, vaikka se saattaa hyvinkin olla hänen monipuolisen uransa kiitetyin ja rakastetuin osa-alue. Sekä vuonna 2007 että 2010 hänet äänestettiin sijalle seitsemän englantilaisen Channel 4:n järjestämässä 100 Greatest Stand-Ups -äänestyksessä. Vuonna 2011 Bailey esiintyi kymmenille tuhansille ihmisille Sonisphere-festivaalikiertueen Englannin-konsertissa Knebworthissa.
Bailey aloitti kahden tunnin show’nsa lämmittelemällä jo varsin suopeaa yleisöä helposti uppoavalla itseruoskinnalla Brexitistä. Vaikka Baileyn komiikka oli enimmäkseen varsin kilttiä, Iso-Britannian ja Euroopan oikeistopopulistit saivat työväenpuolueen kannattajana tunnetun koomikon vihan päälleen. Osansa saivat myös perussuomalaiset, jotka kääntyivät yleisön avulla muotoon “basic Finns” (“as opposed to normal Finns?”). Yleisö ulvoi naurusta, kun Bailey köpötteli pitkin lavaa luolamiesmäisesti natsitervehdystä huitoen.
Vasemmistolaisen politiikan ohella musiikki on aina näytellyt tärkeää roolia Baileyn komiikassa, niin myös tällä kertaa. Limbolandin logo oli muokattu Marshall-vahvistimen vastaavasta, ja koomikko syöksyi lavalle hard rockin tahtiin. Täydellisen sävelkorvan omaava Bailey soitti esityksen aikana muun muassa kitaraa, koskettimia ja bassorumpua, sekä eksoottisempia instrumentteja, kuten mandolaa ja Raamatusta tehtyä kitaraa.
Kotisivuillaan muun muassa Talking Headsin, Yo La Tengon ja Sugarin kaltaisia nimiä heittelevän Baileyn musiikkiaiheiset vitsit tuntuivat kuitenkin valitettavan helpoilta. Hän pilkkasi One Directionia, parodioi Adelea ja soitteli hassuja metalliversioita popkappaleista. Vuonna 2016 kauan sitten parasta ennen -päiväyksensä ohittanut Moby-parodia rysähti maahan kuin se kuuluisa lyijyilmalaiva. Myös Baileyn yleisön äänistä tekemä sävellys jäi vaisuksi, siitä huolimatta, että julkiseen laulukokeeseen valitut raukkaparat selvisivät piinastaan kunnioitettavasti.
Näitä hetkiä seuratessa tuntui, että musiikkia hyvin tunteva Bailey oli helpottanut musiikkikomediaansa liikaa tavoittaakseen suuremman yleisön. Turhaan, sillä hieman syvemmälle menevät vitsit, kuten Kurt Weill -henkisen kabareen tyyliin esitetty Paljon onnea vaan tai death metal -kappale kilpasoudun rytmittämiseen, osuivat maaliinsa paljon paremmin kuin helpot naurut poptähtien kustannuksella.
Parhaimmillaan Bailey oli kuitenkin arkipäiväisemmän komedian parissa. Hänellä on taito löytää loistavasti huumoria absurdeista tilanteista, kuten omaan oveen koputtamisesta sisäpuolelta ja tätä seuraavasta keskustelusta ohikulkijan kanssa tai naisesta, joka toteaa ystävälleen “tässä on se lätäkkö, josta kerroin”. Samoin Bailey onnistui rakentamaan loisteliaan hykerryttävän tarinan rikkinäisen kodinkoneen kuitista.
Salamannopeat ja kekseliäät vastaukset yleisön huutoihin tai reaktiot yllättäviin teknisiin ongelmiin paljastivat Baileyn kokeneisuuden lavakoomikkona. Tällaisista tilanteista syntynyt improvisaatio oli usein show’n parasta antia.
Limbolandin loppuun säästetty kertomus tapaamisesta Paul McCartneyn kanssa oli Baileyta ja brittiläistä komediaa parhaimmillaan — yhdistelmä kekseliäisyyttä, eskaloituvaa noloutta ja absurdiutta, joka sai yleisön samalla kiemurtelemaan myötähäpeästä että ulvomaan naurusta.
Etukäteistietojen mukaan Limbolandin oli tarkoitus käsitellä ammottavaa kuilua, joka esiintyy kuvittelemamme elämän ja todellisuuden välillä. Show’n keskeinen kysymys on, miksi elämä ei vastaa odotuksiamme.
En ole aivan varma, vastasiko Baileyn show täysin esittämäänsä kysymykseen, mutta odotukset se ainakin täytti, parhaimmillaan jopa ylitti.