Jukka Hätinen näki eilen goottifolk-artisti Chelsea Wolfen ja jätti kalifornialaiselle palasen sieluaan.
Teksti ja kuva: Jukka Hätinen
Chelsea Wolfe
Tavastia, Helsinki
6.11.2013
Chelsea Wolfe tekee musiikkia, jonka on vaikea uskoa olevan peräisin Kaliforniasta. Tästä aurinkoisesta osavaltiosta nämä fatalistisen rakkauden ympärillä hitaasti murenevat maisemat kuitenkin ovat peräisin.
Chelsea Wolfe tekee musiikkia, jonka luulisi vetoavan gootteihin ja outsidereihin. Tavastian reilu 500-päinen yleisö koostui silti muotitietoisista nuorista kaupunkilaisista ja yllättävän raskaiden bändien t-paitoihin pukeutuneista miehistä.
Levyn vuosivauhdilla materiaalia julkaissut artisti on kasvattanut nimeään yhtä varmasti. Syyskuussa ilmestynyt neljäs pitkäsoitto Pain is Beauty soi elektronisemmin kuin aiemmat, kuulostaen kuitenkin erittäin inhimilliseltä. Sen avausraita Feral Love avasi myös konsertin.
Hitaasti putoavilta jääpuikoilta kuulostava Ben Chisholmin kosketinmelodia vaiensi Helsingin rock-pyhätön. Valkoista mustalla yllään kantaneen Wolfen ääni leikkasi ilman kuin veitsellä. Vangitseva, voimakas ja tyyni tulkinta alkoi saada tukea rumpali Dylan Fujiokan voimakkaista potkuista.
We Hit a Wall jatkoi tyylipuhtaana post-punkina alkanutta esitystä. Vaikka kappaleita riisuttiin lähes alastomiksi ja paisuteltiin pää kattoon, pysyivät ne lähes jalansijoillaan ja liikkuivat vain näennäisesti. Tarpeen vaatiessa Wolfen kuulas laulu haurastui kuin korurasiassa säilytettäväksi, mutta pysyi silti selkeänä keskipisteenä.
Wolfen kappaleet ovat kuin hyvän valokuvaajan ottamia Instagram-kuvia. Otettu oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä. Sopivalla filtterillä luodaan unenomainen illuusio, että tilanne oli vaikuttavampi kuin todellisuudessa olikaan. Vaikka siihen palaa mielellään, ei sitä seinälleen ripustaisi.
Siinä on samassa sekä Wolfen vahvuus että Akilleen kantapää säveltäjänä. Kappaleet hengittävät omissa pysähtyneissä kauniissa hetkissään. Ne ovat inhimillisiä ja puhuttelevat siksi, ettei niitä ole kiillotettu täydellisiksi. Välillä sävellys kuitenkin jää esitetyn kuvan jalkoihin ja pyrkii jopa välttelemään tarttumapintoja.
Vaikka muutama ajatuskatko ja tylsähköksi venynyt rytmikitaran tyhjäkäynti reilun tunnin mittaiseen konserttiin mahtuikin, jätti Wolfe bändeineen positiivisen jäljen. Raskastunnelmaisen Apokalypsis-levyn (2011) massiivinen Pale On Pale murjottiin myös bassoa soittaneen Chisholmin ja plektra hampaiden välissä irvistelleen Kevin Dockterin toimesta lähes Swansin tontille.
Illan upeimmaksi esitykseksi jäi Lone, jonka Wolfe saapui esittämään kuin pala kurkussa yksin akustisen kitaransa kanssa. Tyhjentävä kuolonfolk päätti konsertin ja vei mukanaan palan sielua.