Ei itkupuheita eikä haikeutta – Rubikin jäähyväiskeikka oli täynnä euforiaa, toivoa ja hurmosta

21.12.2013

”Viimeisenä iltanaan Rubik oli täysissä ruumiin ja vielä täydemmissä sielun voimissa. Ytimessä oli olennainen: bändi, heidän musiikkinsa ja salillinen ihmisiä, joille se oli jotain sanoinkuvailemattoman tärkeää”, kirjoittaa Oskari Onninen raportissaan Rubikin jäähyväisistä.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Noora Isoeskeli

Rubik
Vaunusali, Kulttuuritehdas Korjaamo, Helsinki
20.12.2013

On hankala eritellä, miksi Rubik on niin erinomainen ja hieno yhtye. Kolme sopivaa sanaa voisivat olla törsääminen, liiallisuudet ja maksimalismi.

Dada Banditsin jälkeisessä Rubikissa on ollut kyse vain ideoiden ja melodioiden haaskaamisesta.

Rubikilla jos jollain on ollut varaa törsätä yksittäiseen biisiin ideamäärä, jollaista moni yhtye ei saa mahdutettua kokonaiselle albumille. Viime vuodet bändin luovuus on käynyt ylikierroksilla.

Siksi kappaleet ovat läpeensä pitkiä melodioiden ja teemanvaihteluiden jonoja. Se on tahtilajikiemurtelun sijaan Rubikin progressiivisuutta.

Rubikin lahjakkuus oli puolestaan sitä, että se sai liitettyä lukuisat osat niin sujuvasti toisiinsa.

Jäähyväiskonsertissa Korjaamolla Helsingissä kävi ilmi myös Rubikin tyylitajun huippupiste. Se oli sitä, ettei päätöskeikalla kuultu itkupuheita, tahallista sentimentaalisuutta tai nähty erikoisvieraita.

Viimeisenä iltanaan bändi oli täysissä ruumiin ja vielä täydemmissä sielun voimissa. Kahdeksan soittajan kokoonpanolla soitettu jäähyväiskeikka oli vain yksi muiden joukossa, mitä nyt 21 kappaleen mitassaan totuttua pidempi.

Ytimessä oli olennainen: Rubik, heidän musiikkinsa ja salillinen ihmisiä, joille se oli jotain sanoinkuvailemattoman tärkeää.

Tärkeys välittyi jo niistä kunnianosoituksista, joilla bändi otettiin vastaan. Kun Facing the Intergalactic Jury -intron syntikkatikitys käynnistyi, oltiin välittömästi hurmiomaisessa tilassa suuruuden ja pyhyyden äärellä.

Täydellisessä maailmassa Rubik olisi otettu aina vastaan samalla intohimolla kuin eilen. Se olisi ollut vähintä, mitä he ja heidän taiteensa olisivat ansainneet.

Jos jotain uutta Korjaamolla vielä saattoi oppia, niin sen miten suurta dynamiikan taidetta Rubik lopulta oli.

Paitsi että Indiana venyttää quiet-loud-quiet-kaavan äärimmilleen, Radiantsin ensisointu oli sovitettu giganttiseksi ja Crisis Meeting at the Lyceumin loppupaisutus alkoi liki hiljaisuudesta.

Samaa dynamiikantajua oli se, kuinka bändi hukutti itsensä kakofoniaan Richard Branson’s Crash Landing– tai Jesus/Hypnotist-kappaleissa vain noustakseen hälystä uuteen teemaan aina kuin mikäkin feeniks.

Bändi myös tiedosti itse mitä he ovat tekemässä. Artturi Taira sanoi ennen Wastelandin soittamista, että hänellä on kaikkivoipa fiilis.

Kaikkivoipaisuus lienee vähintä, mitä saattaa tuntea kun voi soittaa itkunsekaisessa onnentilassa värisevälle yleisölle peräkkäin Goji Berriesin, Wastelandin, Laws of Gravityn ja huipentaa kaiken Storm in the Glass of Waterin fourtetmäiseen vellomiseen, mustaan pauhuun ja tyhjästä lyöviin sointuihin.

Rubikin draamantaju oli puolestaan sitä, että bändi rauhoittui encoressa laskeutumalla Fire Ageen, kesällä julkaistun Fake Music Mixtape -levyn We Are Like Fallen Leavesiin ja Solar Death Marchiin.

Niiden hissuttelun jälkeen keikan itseoikeutettu päätös, City and the Streets tuntui suuremmalta kuin koskaan. Sen paremmin sitä ei voi kuvailla.

Silloin neljän minuutin ajan oli kirkkaampaa kuin koskaan aiemmin, että Rubik on Suomen paras yhtye.

Vaunusali on täynnä euforiaa ja toivoa, ei haikeutta.

Ja viimein Rubik on todellakin suurempi kuin Radiohead, sillä Thom Yorke ei saisi koskaan klubillista suomalaisia hyppimään samalla tavoin.

Sitten kappaleen lopettava kitaralinja vaipuu hiljaisuudeksi, eikä Rubikia enää ole.

Lisää luettavaa