Markku Roinila jatkaa seikkailujaan Edinburghin klubeilla. Tällä kertaa hän seurasi Blurin kitaristina maineeseen kohonneen Graham Coxonin esiintymistä.
Graham Coxon, Cancel the Astronauts
Liquid Room, Edinburgh
16.4.2012
Teksti ja kuva: Markku Roinila
Rumpali on kuin kevätlaitumille ensimmäistä kertaa päästetty lehmä – vaikka muistuttaakin enemmän lammasta. Hän heiluu, poseeraa ja takoo jättimäistä rumpupatteristoaan, jossa erityisesti merkille pantavaa on ladon kokoinen bassorumpu. Joka ikinen polkaisu tuntuu potkulta nivusiin, ja rintalasta huutaa hoosiannaa virvelin rangaistessa vanhoja luita.
Kyllä lämmittelybändi Cancel The Astronautsin soittovolyymi on pikkaisen turhan kova tähän Semifinalia kaksi kertaa suurempaan saliin. Ensijärkytyksestä toivuttuaan journalistinne tunkee paperinenäliinoja vertavuotaviin korviinsa ja yrittää asennoitua yhtyeen musiikilliseen antiin.
Väkeä on lavalla kuin pipoa, ja kaikilla on VIP-lappuset näkyvyllä paikalla. Äh. He soittavat ekstaattisesti biisejään, jotka ovat erinomaisen unohdettavia. Miten he voivat osata ne ulkoa, kun minä olen unohtanut biisit jo ennen kuin olen kuullut ne? Menkää pois.
Graham Coxonilla on raitapaita. Tietysti. Hän valittaa menettäneensä äänensä, mutta onko sillä nyt niin väliä, kun Graham ei – kaikella kunnioituksella – ole mikään laulaja tai suuri lavapersoona? Kitaraa hän kyllä osaa soittaa: tyylikkään napakkaa riffittelyä ja nasevaa noisea tulee oikeissa paikoissa ja lujaa.
Hänen rinnallaan soittaa todellinen kitarabändi, joka hoitaa hommansa hyvin muttei loistavasti. Kakkoskitaristin lisäksi mukana on takarivissä kaksi pomppivaa nuorta naista, jotka näyttävät enimmäkseen virittävän kitaroitaan. Kyllä he niitä toisinaan soittavatkin, ja käväisevät kosketinsoittimienkin luona.
Coxonin setti on tiivis jatkumo raivokasta rockia ja hypnoottisempia paloja. Tästä nauttii huomattavasti enemmän kuin Cancel the Astronautsin paljon-melua-ei-mistään-toiminnasta. Näin siitäkin huolimatta, että Coxonilla on täsmälleen sama ongelma kuin lämppärillä: suurin osa hänen biiseistään unohtuu saman tien.
Tietenkin myönnän, että herran kahdeksan soololevyä eivät ole millään tavalla hallussa, mutta huhtikuun alussa julkaistu A+E tuli sentään kerran pyöräytettyä ennen keikkaa. Sen tarttuvammat biisit eivät muuten ole kovinkaan kaukana tänä vuonna Lontoon olympialaisissa soittavasta Blurista, ja ne erottuvat keikalla selvästi vasemmalla kädellä tuhritusta sävelteoksista.
Hittejä tarvittaisiin silti enemmän – nyt tuli seurattua enemmäkin Coxonin kitaransoittoa kuin biisejä, mikä ei varmaan ollut tarkoitus.