Anna Brotkin vieraili Europavox-tapahtumassa ja listaa viisi asiaa, mitä festivaali opetti.
Teksti ja kuvat: Anna Brotkin
Europavox
Clermont-Ferrand, Ranska
5.–7.6.2014
Clermont-Ferrand, tuo Jyväskylän kokoinen kaupunki keskellä Ranskaa, jolla kuitenkin on jotain, mitä kaikista suuremmistakaan kaupungeista ei löydy: kunnon keikkapaikka. Puiston ympäröimään La Coopérative de Mai –nimiseen kompleksiin kuuluu sekä pieni että iso lava, ja viereinen halli vetää useita tuhansia.
Kerran vuodessa La Coopén ympärille rakentuu Europavox-festari, jonka perusidea on simppeli: pienet ulkolavat ja sisäänpääsy alueelle ovat maksuttomia, sisätilojen nimekkäämmistä bändeistä täytyy maksaa. Tapahtuman ideana on esitellä pieniä ja keskisuuria nimiä ympäri Eurooppaa. Aiempina vuosina festareilla on soittanut Suomesta muun muassa Gracias, French Films ja Mirel Wagner. Tänä vuonna joukossa ei ollut yhtään suomalaista.
Koska festari vetää yleisöksi lähinnä paikallista väkeä, kutsutaan mukaan kourallinen toimittajia ympäri Eurooppaa. Kolmen päivän bändikattauksen jälkeen käteeni jäi viisi opetusta siitä, miten asiat voisi tehdä.
1. Bailumusiikkia voi tehdä muistakin aiheista kuin bailaamisesta
Ranskan tämän hetken suosituin artisti on yllättäen belgialainen Stromae, jonka Papaoutai– ja Alors on danse -biisit ovat soineet Suomenkin radioissa. Keski-Euroopassa Stromaen suosio on ihan omaa luokkaansa. Europavoxin järjestäjä Francois Missonnier kertoi, ettei ole kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt mitään vastaavaa.
Ranskalaisille Stromae edustaa monikulttuurisuutta ja samalla vahvasti omaa brändi-itseään, nukkemaista miestä, joka antaa äärisympaattisia haastatteluja. Siinä missä esimerkiksi Suomen stadioneja täyttävä Cheek pelaa vahvasti maskulinisuuden kentällä (naisia ja autoja), androgyyni Stromae leikkii feminiinisyydellä.
Stromaen liveshow on suureellinen, tyylikäs ja alusta loppuun yhtä bailausta. Parasta ilmiössä on se, että biisien aiheet eivät varsinaisesti ole valtavirtaisen tanssimusiikin ilmiselvimpiä aiheita: Papaoutai kertoo artistin omasta, Ruandan sisällissodassa kuolleesta isästä ja Formidable-biisissä laulaa eronsa jälkeen perseet vetänyt mies.
Syövästä kertovan Quand c’est? -biisin visuaalit esittävät syöpäkasvainta, joka valtaa lopulta koko lavan. Kesken kaiken Stromae voi esittää biisin, jossa lauletaan ranskanperunoista ja majoneesista. Moni biisi on surullinen, mutta ei viiltohaavoja hellivä balladi vaan bileiden tunnelmankohottaja. On jollain tavalla lohdullista, että myös realismi myy näin hyvin.
Ihmiset ovat hurmiossa, vaikka lavalla mietitään, mihin syöpä iskee seuraavaksi. Talouskriisin keskelläkään ei ole ilmeisesti pakko paeta pelkästään siihen, että meillä on sangriaa ja kasvomaalit ja hyvät bileet, vaan myös realismi tanssittaa ihmisiä. Luotto ihmiskuntaan on vähän korkeammalla.
2. Lavalla on väliä
Perjantaina esiintyneen brittiläisen Liz Greenin musiikki on hämärien satamakapakoiden musiikkia, nautittava narisevien puulattioiden ja viskin kera. Odotin keikkaa festareilta kaikista eniten. Mutta artistin buukkaaminen isolle lavalle maassa, jossa häntä ei juurikaan tunneta, ei varsinaisesti ole fiksu veto.
Yleisö oli epäluuloinen ja niin oli artistikin. Green valitteli koti-ikävää ja kertoi myöhemmin haastattelussa, ettei olisi oikeastaan halunnut olla koko lavalla. Ongelma on myös siinä, että Liz Greenin musiikki on tehty yksin kotona kuunneltavaksi. Greenin outous ja hienosäädetty vaivaannuttavuus toimivat levyllä, mutta livenä kolkossa hallissa tunnelma on – no, outo ja vaivaannuttava.
3. Suomi tarvitsee elektronisen pop-miehen
Lauantaina Stromaeta lämpännyt Thomas Azier on Alankomaiden James Blake -kevytversio, jolla on Justin Timberlaken muuvit ja Ville Ahosen olemus. Keikka oli hyvä ja biisit kiinnostavia, joka sai minut tajuamaan lopullisesti, että Azierin genren edustaja puuttuu Suomesta kokonaan. Siis hyvää elektronista popmusiikkia esittävä mieslaulaja. Antti Tuisku? Isac Elliot? Huhuu?
Thomas Azier.
4. Kaikkia bändejä ei ole tarkoitus viedä yhtään mihinkään
Jokaisella maalla on oma Eppu Normaalinsa ja Kaija Koonsa, jonka biisit ovat iskostuneet koko kansakunnan päähän, mutta jonka hienoudesta kukaan rajojen ulkopuolinen tuskin saa kiinni. Ranskassa megasuosittu M on hyvä esimerkki tästä.
Perjantai-iltana festarin iso Polydôme-halli oli loppuunmyyty, ihmiset hurmiossa ja musiikkikin ihan hyvää. Yleisö osasi biisien sanat ulkoa alusta loppuun, itse olin kuullut niistä ehkä kaksi. Ei-ranskalaisille yleisönosalle M jää mieheksi, joka hikoilee lavalla, mutta selvästi on tehnyt jotain oikein. Tekisi toki mieli alkaa testata, miltä Paula Koivuniemen keikat näyttävät ei-suomalaisin silmin. Pääseekö Aikuisen naisen ytimeen noin vain?
5. Valitse esikuvat ja matki röyhkeästi
Perjantaina esiintynyt brittiläinen Benjamin Clementine on yhdistelmä miespuolista Nina Simonea ja mustaa Antony Hegartya. Flyygelin takana oikutteleva Clementine kertoi keikan aluksi olevansa huonolla tuulella mutta yrittävänsä silti olla ammattimainen. Yleisöllehän tällaisesta tulee heti varsin mukava olo.
Myöhemmin Clementine pyysi yleisöä siirtymään niin, että hän voisi nähdä kaikki. On kuulemma vaikea keskittyä, jos joku jää näkökentän ulkopuolelle. Keikan loppupuolella hän lopetti soittamisen, kun yleisö jutteli liian kovalla äänellä (kertoikohan kukaan, mihin maahan hän oli saapunut?). On vaikea sanoa, onko kyseessä oikea misantrooppi vai Nina Simonen livetaltioinneista hurmioitunut oppipoika.
Viimeistään London–biisin aikana kysymys tosin ei enää vaivannut päätä. Aito tai ei, Benjamin Clementine on livenä vakuuttava, vaikuttava ja hypnotisoiva. Encorea varten hän riisui jättimäisen mustan takkinsa ja varmasti tiesi yleisön ajattelevan tasan yhtä asiaa: takin alta paljastuneita, Clementinen sivuprofiilissa täydellisesti valaistuja käsivarsien lihaksia. Kaiken sentimentaalisuuden ja artsuilun keskellä artistissa asuu siis myös ripaus Kanye Westiä, joka sanoo ”katsokaa minua”. Yllättäen röyhkeys on hyvä, jos se menee tarpeeksi pitkälle.