Flow-festivaali
Lauantai, 11.8.2024
Suvilahti, Helsinki
Perjantain raportin voit lukea täältä.
Toinen Flow-päivä alkoi osaltani SMC:n keikan puolivälistä. Alkupuolella konserttia menoa olivat haitanneet tekniset ongelmat, eikä niistä aivan säästytty lopussakaan: vierailijoiden mikit eivät aina toimineet, mutta väliäkö hällä, kun kamera kuvasi lähiotosta SMC– ja Notkea Rotta -sällien kasvoista ja valtavasta hymystä, joka miesten kasvoilla paistoi. Ilmeisesti Flow-konsertti oli nyt ihan aidosti se viimeinen-viimeinen SMC-keikka. Paluukeikkoja lienee luvassa parin vuoden päästä, sillä meno oli jälleen niin sekopäisen tyhmää, että joku Blockfest tai Flow kaivelee varmasti kuvettaan siinä vaiheessa, kun bändin jäseniä paluu kiinnostaa.
Vestaa piti mennä katsomaan tuttuva-tauon jälkeen, mutta kuulemiseksi jäi: Silver-areena oli aivan totaalisen täyteen ammuttu, ja lavan lähettyville olisi päässyt korkeintaan kyynerpää-taktiikalla. Vesta ei liiemmälti ole lähiaikoina pääkaupunkiseudulla keikkaa heittänyt, ja tämä näkyi myös vastaanotossa, joka oli sanan kliseisyydestä huolimatta lähes hurmoksellinen. Ota varovasti kuulu jo nyt suomalainen popin kaanoniin.
Vestasta siirryin täysin mistään tietämättä Resident Advisor Front Yard -lavalle, jossa esiintyi rotterdamilaiskaksikko Animistic Beliefs. Ja millainen meno siellä olikaan! Duon musiikki on sekoitus punkia, gabbaa, teknoa, tribaalirytmejä ja monotoniaa. Hetkellinen vierailu lavan edessä vaihtui puolen tunnin haavi auki -ihmettelyksi, ja täysin ja totaalisen tanssikammoinenkin huomasi alavartalonsa heiluvan.
Flow-kävijät oli helppo jakaa kahteen ihmisryhmittymään: niihin, joita PJ Harvey ei kiinnostanut ja yli 40-vuotiaisiin ihmisiin, jotka seuraavana päivänä menivät katsomaan Pulpia. Ennen PJ:n esiintymistä sosiaalisessa mediassa pyöri aiheellisesti pelko siitä, miten PJ Harveyn tunnelmallinen musiikki toimii päälavalla kahdeksan jälkeen eli siinä vaiheessa, kun yleisön nesteytysurakka on aktiivisimmillaan. Vaan eikö ja mitä. Flow’n alueella on tätä nykyä sen verran tilaa, että päälavan edessä olevalla alue oli sopivan tyhjää, ja kaikkialla näytti olevan vain PJ-faneja. Tyhjänjauhajat loistivat poissaolollaan.
PJ Harveyn keikka oli enemmänkin esitys kuin perinteinen konsertti. PJ:n jokainen liike lavalla on tarkkaan harkittu, jokainen hiljaisuus kappaleiden välillä sekuntikellotettu niin, että se palvelee kokonaisuutta. Kyseessä oli kuin teatteriesitys, jossa ei improvisaatiolle ollut sijaa. Välispiikkejä ei lopun kiitoksia lukuun ottamatta ollut.
Tämä ei missään tapauksessa ollut huono asia, ja joskus tähdet ovat oikeassa asennossa sen suhteen, että kaikki osuu kohdilleen lavan esityksen ja keikkaseuraajan välillä. Prayer at the Gate -avaajasta lähtien tuntui siltä, että nyt oltiin jonkun suuren äärellä. Hiljaisen (sanan varsinaisessa merkityksessä) alun jälkeen yhtye nosti tempoa vähitellen. Settilistan alku painottui viime vuonna ilmestyneen I Inside the Old Year Dying -albumin kappaleisiin, ja vaikka albumi on itselläni jäänyt vähäiselle kuuntelulle, livenä sen kappaleet nousivat täysin uusiin korkeuksiin.
Loppua kohden tempo nousi, puolivälin 50ft Queenien toimiessa selkeänä jakajana. Aikoinaan lavalla vyörytetyt 50ft Queenie, Dress ja Man-Size soivat kuitenkin tyylitajuisesti ja rauhallisemmin kuin albumeilla, kokonaisuutta palvellen. Ja tämäkin oli jälleen hyvä asia: raivo oli tallella, mutta siinä missä kappaleissa oli aiemmin raakuutta, oli niissä nyt enemmän pahaenteistä uhkaa.
Minuutti keikan jälkeen tapahtui jotain. Pysähdyin. Käteni alkoivat täristä. Silmäkulmani kostuivat. Pian huomasin vartaloni tärisevän. Tältä kai tuntuu, kun tulee uskoon.
