Flow-festivaali
Perjantai, 10.8.2024
Suvilahti, Helsinki
Lauantain raportin voit lukea täältä.
Antti Autiosta on kasvanut hitaasti, mutta varmasti ei-ihan-päälavan tasoinen esiintyjä. Siinäpä lause, jota ei ihanan debyyttilevyn avaajaa Minä toin mukanani sateet kuultuaan vuonna 2017 olisi odattanut sanovansa ääneen.
Ja toisaalta sitten kuitenkin: kyllä. Autio on jo ensilevystään asti nojannut ikuisuusaikaiseen melankoliaan, josta suomalaisen on helppo ottaa ote. Autio tekee brittiläishenkistä, lähes barokkipoppiin nojaavaa musiikkia hämmästyttävällä itseluottamuksella. Siitä kertoo jotain sekin, että Flow’ssa yhtye esitti uusimman albuminsa kokonaisuudessaan. Viimeistään Vittu minä kuolen tänne -kappaleen aikana tuli selväksi, että ensi vuonna voi olla päälavan vuoro. Autio ja hänen bändinsä näyttää Flow-kävijältä, ja Yksin osuu varmasti kaikkiin. Keikan aikana yleisössä kukaan ei ole sitä.
Myönnetään: ennen festivaaleja Isac Elliottin nimi aiheutti varmasti monille melkoisia nikotteluja Flow-päälavan tähtenä. Elliott on toki listapopin ykkösnimiä ja siinä mielessä oiva valinta nuorisolle, mutta ”ei Flow minun nuoruudessani” jne. Elliott aiheutti kuitenkin luultavasti viikonlopun suurimman henkilökohtaisen shokin valtavan viihdyttävällä keikallaan. Vieläkään ei tämän päivän tanssisoundi kuulu suosikkeihini (se helvetin hi-hatin kilinä aiheuttaa lähinnä päänsärkyä), mutta siinä vaiheessa kun Olga asteli lavalle vierailemaan Stadi (Alicia) -jättihitillä, oli pakko hivuttautua eturiviä kohti. Musiikki ja biitti tuli valtavalla paineella kohti kasvoja, ja pariin kertaan yleisössä säpsähdettiin oikein kunnolla ilotulitteiden räjähdellessä lavalla. Viihdyttävää, niin ihanan viihdyttävää.
Jos oli Isac Elliotin aikana yleisö nuorempaa kuin yleensä Flow’n päälavakeikkojen aikaan, niin yleisön keski-ikä nousi noin 20 vuodella Blonde Redheadin esiintyessä Black tentissä. Amerikkalaisen Blonde Redheadin seitsemäs albumi 23 kuuluu dream popin ja surinaindien kaanoniin. Albumin avauskaksikosta 23 ja Dr. Strangeluv kuultiin myös Helsingissä. Alkuaikojen noise-henkisemmät albumit sivuutettiin (kenties luonnollisesti) keikalla kokonaan.
Jotain kai kertoo yhtyeen tasalaatuisuudesta se, että keikalla kuultiin peräti viisi kappaletta uudelta, vuonna 2023 ilmestyneeltä levyltä. Kymmenen albumin diskografiasta olisi löytynyt pitkäaikaisemmalle fanin suosikkimateriaalia, mitä kuulla (Missä In Particular?!), mutta uudet biisit upposivat saumattomasti vanhojen hittien sekaan. Sanottakoon, että omaan keikkakokemukseen vaikutti se, etten halunnut mennä eturiviin äänenpaineen alle, vaan seurasin esitystä hieman kauempaa. Sen, minkä korvissaan ja väljyydessä säästi, menetti kokemuksessa. Joskus elämä on kompromisseja.
Koko festivaalien parhaasta keikkakokemuksesta vastasi sitten bändi, joka ei kompromisseihin taivu: Idlesin keikka oli valtavaa punkin ja hardcoren vyörytystä alusta loppuun (vaikka yhtyeen laulaja Joe Talbot ei punk-leimasta pidäkään). Palestiinalle annettiin tukea, pitti pyöri valtavan kokoisena, pakolaiset toivotettiin tervetulleiksi. Siinä vaiheessa, kun koko teltta oli polvillaan Talbotin pyynnöstä ja tuhannet ihmiset haistattivat vittua Ison-Britannian rasistiselle itsenäisyyspuolueelle, toivoisi jotain samaa tapahtuvan myös Suomessa artistien toimesta. Teillä on vaikutusvaltaa, vaikuttakaa.
