Olen aina vihannut Flow’n päälavaa. Ennen viime viikonloppua ajattelin, että sinne ei sovi kukaan eikä mikään. Päälavalla musiikki hajoaa liian moneen ilmansuuntaan, ja tuntuu että seison keskellä peltoa samalla kun kilometrien päässä joku yrittää huutaa ja huitoa minulle jotain, mutta en ihan tajua mitä asiaa sillä on. Flow’n parhaat keikat on lähes poikkeuksetta kuultu kaikilla muilla lavoilla kuin päälavalla. Mutta sunnuntaina Frank Ocean osoitti, että vika ei ole ollut lavassa.
Frank Ocean teki mahdottomasta mahdollista: hän taikoi päälavasta intiimin tilan. Tuntui kuin olisimme olleet Frankin olohuoneessa tai studiossa seuraamassa artistin puuhastelua. Välillä Ocean jutteli mielikuvituskaverilleen, ja biisien välissä haahuili lavalla kuin yökkärissä haahuillaan kotona sunnuntaisin. Takkinsa hän heitti tuolin selkänojalle. Mutta samaan aikaan tunnelma oli elokuvallinen, harkittu ja kohotettu, esteettisesti loputtoman kiinnostava. Upeat livevideot saivat miettimään, että mikseivät kaikki isot artistit roudaa omaa kuvausryhmää mukaan keikoille. Screenejä on niin paljon kivempi katsoa kun kuvissa on jotain muutakin kuin fix-kuvaa artistista keskikomppiksessa.
Kuvio on tuttu elokuvien ja tv-sarjojen parista: katsoja samaistuu fiktiivisiin hahmoihin, koska näemme heidät läheltä ja pääsemme iholle. Hyvän leffan jälkeen tuntuu että on elänyt hahmon kanssa, tuntenut mitä tämä on tuntenut. Sunnuntaina olimme Frank Oceanin iholla: Suvilahti oli jättimäinen Imax ja Frank pääosassa. Välillä kamera poimi kuviin tarkkaan harkittuja detaljeja (kuten lavarakennelmaan kuulunut kirves tai soittimen kylkeen teipattu teipin pala Suomi-tervehdyksineen). Keskelle kurottavan lavan ja yleisön ympärille sijoitetun äänentoiston takia artistin ääni tuli monesta ilmansuunnasta ja ympäröi meitä. Ihana tunne. Pääsenkö takaisin?
Frank Ocean ei ole yleisön huudattaja, kreisibailaaja tai massahysterian keulahahmo (ja tuntuisi suorastaan loukkaavalta vaatia häntä esittämään livenä nopeatempoisia ja helpompia bailuversioita isoimmista biiseistään). Frank Ocean on harkittu, rauhallinen, sisäänpäin kääntynyt ja yksityinen, ja juuri siksi niin kiehtova. Mutta sen sijaan että hän tulisi päälavalle murjottamaan nurkassa hupparin alle, hän kääntää tämän yksityisyyden voitokseen. Hän päästää yleisön kurkistamaan yksityisyytensä sisälle. Hän ei yritä juosta Flow’n päälavaa päästä päähän ja hiessä huutaa rakastavansa Suomea, vaan laittaa peltorit päähän ja tuo paikalle oman lavan, videotuotannon ja äänentoiston, tuolit ja jousiorkan, jotka sopivat hänen ominaislaatuunsa.
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä että Frank Oceanin lavarakennelma saattoi olla nerokkain, mitä olen koskaan livenä todistanut (ja olen sentään nähnyt Beyoncén roiskuttavan vettä altaassa kymmenien tanssijoiden kanssa). Lavansa avulla Frank Ocean toteutti Blonde-levynsä välipuhetta, lapsuudenkaverinsa äidin suusta kuultavia sanoja: ”Don’t try to be someone else. Be yourself and know that that’s good enough”. Se jos mikä on hurmaavaa, kiinnostavaa ja kaunista.
Kitinä siitä, että Flow on kasvanut liian isoksi tai mainstreamiksi on joka vuosi yhtä outo ja typerä ilmiö. En koe missään suomalaisilla festareilla yhtä suurta omistautumista nimenomaan musiikille kuin Flow’ssa. Se, että joku on miettinyt vyölaukkunsa väriä ei poista tätä.
Seurasin Frank Oceanin keikkaa noin kymmenen metrin päässä lavasta ja ympärillä vaikutti olevan vain ihmisiä, jotka suhtautuivat artistiin intohimoisesti ja osasivat biisit ulkoa. On suhteellisen lapsellista ajatella, että hyvä musiikki muuttuu vähemmän hyväksi jos siitä nauttii joku muukin kuin minä itse. Se, että keikalla on 20 ihmisen sijasta 20 000 saattaa vähentää illuusiota omasta erityislaatuisuudesta – kyllä – mikä lienee monille ihan tervettä, mutta itse musiikkia se ei huononna.
Oikeastaan se tekee siitä vain parempaa, sillä se antaa toivoa: ehkä me emme kansakuntana olekaan ihan paskoja, jos näin moni suomalainen rakastaa Frank Oceania.
