Flow satsaa joka vuosi yhteen ajankohtaiseen ja muiden yli nousevaan kitararock-artistiin. Viime vuosina sellaisia ovat olleet Parquet Courts, Alt-J ja Savages. Tänä vuonna rooli lankesi Car Seat Headrestille. Se on virginialaisen kynäniskan Will Toledon bändi, jonka nimissä hän on julkaissut muun muassa auton takapenkillä äänittelemiään albumeita Bandcampissa jo pian vuosikymmenen ajan. Instituutioiden lopullisen rakkauden se lunasti vasta viime vuoden albumillaan Teens of Denial.
Rakkaus on ansaittua, koska levy on mestarillinen: sillä on Pavementin laiskuus ja Hüsker Dün energia, sillä on pikkukaupunkimilleniaalin angsti ja huumepärinöiden vainoharha. Sillä on ennen kaikkea niin sanottu draaman kaari, ja se tuntuu harkitulta kokonaisuudelta. Se on siis valioluokan rocklevy ja aikansa klassikko!
Will Toledo puolestaan on hahmona kuin underground-sarjakuvasankari ja indienörtin sketsihahmo. Hänellä on hontelo olemus, silmillä roikkuva tukka, harittava katse ja matala, jupiseva ääni. Hän on rimaa hipoen valmistunut ylioppilas, joka käyttää juhliensa keskipisteenä olemisen lähinnä panikointiin omasta tulevaisuudestaan. Will Toledossa ei ole mitään uutta ja omaperäistä, koska kaikki hänenkaltaisensa miesrunoilijat ovat aina olleet samanlaisia murjottajia, mutta samalla Will Toledossa on – jos nyt ei kaikki, niin ainakin puolet 2010-luvun prekaarin slackerin hahmosta. Hän on perinteinen sukupolvensa esitanssija, joka on aina vähän enemmän jurrissa, aineissa tai muuten vain sekaisin kuin kuulijansa – ainakin lauluissaan.
Will Toledo yhtyeineen on myös kohtuullisen karismaton. Sekin tosin kuuluu asiaan. Car Seat Headrest ei ole livebändinä erityisen räiskyvä, eikä se ollut sitä Flow’ssakaan.
Keikan avanneen juoppohulluanthem Vincentin alkaessa miksaaja oli ilmeisesti unohtanut edeltäneen artistin eli Femme En Fourruren asetukset koneeseen, ja tuloksena oli perinteinen ”festarimiksaus”: basso halkaisi kallon ja rummut aiheuttivat rytmihäiriöitä. Toledon jo valmiiksi puuroinen mumina kuulosti entistäkin flegmaattisemmalta. Korkean profiilin festivaalin ääniteknikoilta odottaisi parempaa valppautta.
Car Seat Headrest on livenä myös varsin jähmeä. Vincent nojaa levyllä eteenpäin kuin baarista määrätietoisesti kotiin kävelevä humalainen, joka toistelee itsekseen lyhyitä fraaseja pysyäkseen hereillä. Flow’ssa soitettu versio ei ollut yhtä räjähtävä, vaan suorastaan pelokas. Bändi soitti muutenkin varsin raskaalla otteella, joka ei missään vaiheessa kääntynyt letkeäksi vaan pysytteli jonkinlaisessa horroksessa.
Eniten tämä tuli ilmi hittibiisi Drunk Drivers / Killer Whalesin aikana, joka ei ollut kuin ”alamäkeen lasketteleva auto” vaan pikemminkin ylämäessä liian suurella vaihteella yskivä Nissan. Tämä oli toisaalta kiehtovaa, koska kappale purkautui ”it doesn’t have to be like this” -kertosäkeen aikana aivan uudella tavalla. Sillä hetkellä kottero selvisi nyppylän huipulle ja alkoi pikkuhiljaa lipua myötämäkeä alas. Oli myös liikuttavaa, kun lavan edessä pitissä pyörinyt nörttilauma malttoi pysähtyä ja alkaa resitoida kappaleen hiljaista bridgeä täysin palkein.
Jos albumiversioita horteisemmat tempot pystyi vielä sulattamaan, tuntui setin puoliväliin jostakin keksitty cover James Brownin I Don’t Mindista täysin turhalta tilkkeeltä muutenkin lyhyessä festarisetissä. Klassiselta slacker-hönöltä ja Brian Mayn ja Kurt Vilen pojalta näyttänyt kitaristi Ethan Ives soitti pari huumori-diuta ja Toledo mumisi ja biisi loppui. Kontrastina oli tätä edeltänyt kitaravalli Destroyed By Hippie Powers, kuin osoitukseksi siitä, että ”soittaisi nyt vain näitä omia biisejään”.
Karismattomuudessaan ja arkuudessaan Car Seat Headrest siis lunasti odotuksensa. Se on edelleen parempi levyllä kuin livenä, mutta bändin kiinnitäminen Flow’hun juuri tällä hetkellä oli tärkeä ja tarpeellinen teko. Minulla ei ollut juurikaan käsitystä, millainen suosio Toledolla Suomessa on, mutta ilmeisesti se on ainakin uskollinen: setin loputtua sama pitissä törmäillyt remmi jäi hoilaamaan ”drugs are better with friends” -hokemaa samannimisestä biisistä, jota ei soitettu.
