Anna Brotkin kävi katsomassa, mitä Garden Partyn toisen päivän naistähdillä oli annettavaa. Vain toinen näistä lopulta selvisi paikalle.
Teksti: Anna Brotkin, kuvat: Tomi Palsa
Regina Spektor
Garden Party
29.6.2012
Kun Regina Spektor hiipii lavalle Garden Partyn viimeisenä esiintyjänä, voisi luulla, että pöllämystynyt nainen on erehtynyt paikasta. Vaatimattomuus paistaa takariviin asti, mikä antaa Spektorista helposti lähestyttävän vaikutelman. Hän välittää tarinoita, ei mahtipontisia teoksia, vaikka ei äänihuuliaan säästelekään.
Luonnonlapsi aloittaa perinteisesti Ain’t no Coverilla, a cappella -biisillä, ennen kuin istahtaa flyygelinsä ääreen. Siitä paikalta hän irtaantuu ensimmäisen kerran vasta keikan puolivälissä.
Parhaimmillaan Spektor on maaginen, vangitseva ja täyttää ilman intensiteetillä. Huonoimmillaan koko bändi laahustaa biisit läpi laiskasti, kuten käy uuden levyn parhaimmistoon kuuluvalle All the Rowboats –biisille, jonka albumiversion polveileva rytmi latistuu livenä tasarytmiseksi pannukakuksi. Rumpali, sellisti ja kosketinsoittaja jäävät useimmiten statisteiksi. Sulavimmin yhteistyö pelaa Don’t Leave Me (Ne Me Quitte Pas) –biisissä, jonka väliosat on sovitettu hienosti sellolle.
Festariolosuhteet eivät tee Spektorille täysin oikeutta. Äänen nyansseista kuuluu vain puolet, ja Spektorin tapauksessa se on varsin paljon se – hänen musiikkinsa kuitenkin perustuu nimenomaan herkän ja raivokkaan hienosti viritetylle vuoroleikille. Laulaja-pianistin lauluakrobatiaa päästään silti ihastelemaan useaan otteeseen. Eet-hitin korkeimmatkin nuotit löytyvät, ja haastavan monipolvinen Oh Marcello onnistuu hätkähdyttävän hienosti. Kukaan muu ei voisi näitä biisejä esittää, mutta silti ei tunnu siltä, että Spektor brassailisi teknisillä taidoillaan.
Charlotte Gainsbourgin oli määrä soittaa ennen Spektoria, mutta keikka peruuntui viime hetkellä, koska ranskattaren soittimet eivät saapuneet ajoissa paikalle. Gainsbourgin eteerisen utuinen kuiskailu olisi eittämättä toiminut hienona kontrastina Spektorin kiinteämmin jyräävälle voimapopille. Setin venyttäminen pidemmäksi kostautuu, sillä kokoonpanolla ei ole tarjota tarpeeksi variaatiota. Spektor kyllä tekee kaikkensa: beatboxaa, laulaa, soittaa sielunsa kyllyydestä ja loihtii jopa hauskan trumpetin äänellään, mutta moni biisi vaatisi seurakseen torvi- ja jousiarmeijaa. Niitä bändillä ei ole antaa.
Siksi keikan hienoimpia hetkiä ovatkin ne, kun Spektor istuu yksin pianonsa ääressä tai laulaa ilman pianoaan – kun koko kakkua ei yritetä ahmia kerralla, vaan nautiskellaan pelkästä kermavaahdosta ja annetaan biisien puhua puolestaan.
Hietaniemestä poistuu pettyneitä Gainsbourg-faneja ja huokailevia Spektor-ihailijoita. Ensi kesäksi festarille on luvassa jatkoa, ja jos ohjelmisto pysyy yhtä laadukkaana, ei helsinkiläisillä pitäisi olla mitään valitettavaa.
Myös The Shins esiintyi tapahtumassa. James Mercer tallentui Tomi Palsan kameran kätköihin:
