Godflesh Tavastialla: industrial-pioneerit muistelivat antaumuksellisesti menneitä

05.10.2011

Miltä kuulosti Metallicaa, Ministryä ja Faith No Morea aikanaan innoittanut tehdashalliyhtye 20 vuotta kunnian päiviensä jälkeen?

Teksti: Lasse Auranne, kuvat: Nelly Tatti

Godflesh
24.09.2011
Tavastia, Helsinki

Godflesh oli kenties keskeisin bändi industrial metalin muotoutumisessa. Se oli aikanaan varsinainen outolintu. 1980-luvun lopulla grindcore ja death metal olivat kovassa huudossa, mutta Godflesh soitti keskitempoista ja junnaavaa kolistelua kitaran, basson ja rumpukoneen avittamana. Bändin hajottua 2000-luvun alussa sen johtohahmo Justin Broadrick keskittyi konemusiikkiin ja raskaiden äänimaisemien maalailuun Jesu-projektissaan.

Viime vuonna Broadrick lyöttäytyi takaisin yhteen basisti G.C. Greenin kanssa, ja nyt Godflesh soitti ensimmäisen keikan Suomessa sitten vuoden 1992.

Tavastialle oli pakkautunut joukko keski-ikäistyviä ukkoja verestämään muistojaan. Keikka alkoi vähintäänkin koruttomasti. Taustalakanalle heijastui tietokoneen video-ohjelman taustakuva ja bändin jätkät selvittelivät johtoviidakkoa kuin mitkäkin roudarit. Sitten valot himmenivät ja debyyttilevy Streetcleanerin (1989) avausbiisi Like Rats alkoi soida.

Nopeasti selvisi, ettei keikka ollut tavallinen ankea nostalgiapläjäys. Godflesh soitti antaumuksella ja tosissaan.

Soundit olivat hienot. G.C. Greenin basso kuului selkeästi ja toimi tukirankana Broadrickin säröpuurolle, joka oli kuin suoraan neljännesvuosisadan takaa. Rummut tulivat läppäriltä, eikä mistään ikivanhasta rumpukoneesta, mitä joku vanha parta (toivottavasti vitsillä) valitteli.

Streetcleaner oli hyvin edustettuna, mikä on oikein ja hyvä, sillä se on Godfleshin paras levy. Like Ratsia seurasivat ainakin nimibiisi, Christbait Rising, Mighty Trust Krusher ja Tiny Tears.

Bändin lavaolemus oli vähäeleinen, kuten asiaan kuuluu. Ei näin kolkon musiikin äärellä ole syytä starailla. Broadrick heilui suunnilleen yleisöön päin, mutta ei heittänyt ensimmäistäkään lavaspiikkiä lopun nopeaa kiitosta lukuunottamatta. G.C. Greenin olemus toi kauluspaitoineen mieleen keski-ikäisen englantilaisen herrasmiehen, mikä hän epäilemättä olikin.

Streetcleaner-putken jälkeinen loppukeikka ei ollut yhtä hurmoksellinen. Tämä johtui osaksi siitä, etteivät myöhemmät albumit ole minulle niin tuttuja, mutta toisaalta myös siitä, että biiseihin tuli liikaa tarttuvuutta. Streetcleanerin äärimmäinen tyhjäkäynti ja kolkkous ovat ne Godfleshin todelliset valtit.

Paluukeikka ei tule jäämään kulttuurihistoriaan, mutta toisaalta siitä ei löydä valittamista. Kun tapahtuma oli selvästi vain lääkettä nostalgiannälkään, oli Godflesh ilahduttavan pirteä ja elinvoimainen.

Lisää Godflesh-kuvasettiä uudistuneessa Rumbassa ylihuomenna 7. lokakuuta!

Lisää luettavaa