Fink, Douglas Dare
Kuudes linja, Helsinki
27.10.2014
Joskus parhaat asiat elämässä tapahtuvat vahingossa. Kuten vuonna 2009, kun seisoin kaatosateessa Brysselin Botaniquen pihalla. Olin käynyt lasillisella ystäväni kanssa, joka nyt houkutteli mukaansa jatkamaan ”yhdelle keikalle”. Fink, omituinen nimi, vähän tyhmä jopa.
Kännykän netti toimi sen aikaa, että ehdin kuulla puolikkaan säkeistön Finkin biisiä, eikä se vakuuttanut. Miehiä ja kitaroita on maailma täynnä. Mutta kaverilla oli sateenvarjo, ja jos olisin jatkanut ilman häntä, olisin kastunut. Keikkalippu maksoi kahdeksan euroa, joten se tuntui kuivana pysymisen arvoiselta. Enpä tiennyt että se olisi yksi parhaiten käyttämistäni kahdeksasta eurosta.
Tuntia myöhemmin seisoin Botaniquen pienessä neliönmallisessa keikkasalissa suu auki ja ihmettelin, miten en ollut tiennyt tällaisesta bändistä mitään aiemmin.
Oli vähällä, ettei Finkin eilinen Suomen-keikka mennyt minulta sivu suun. Kiitos kuuluu yllättäen printtimedialle: vaikka seuraan sekä Kuudetta linjaa, Fullsteamia, Finkiä että kaikkia mahdollisia keikoista ilmoittavia sivuja Facebookissa, olen postituslistoilla ja kävelen korvat ja silmät auki, bongasin tämän keikan Rumban paperilehdestä. Kyllä, näinkin voi käydä vuonna 2014.
Jotain jumalallista johdatusta oli pelissä koko illan. Fin Greenall oli saapunut bändeineen Suomeen Tukholmasta vietettyään sanojensa mukaan ”16 fucking hours” ruotsinlaivalla. Toisin sanoen helvetin porteilta suoraan taivaaseen, sillä sellainen Kuudennen linjan lavalle syntyi.
Finkin musiikki voi olla helppo laittaa junnauskategoriaan. Sitä se ei ole, jos jaksaa kuunnella vähän pitemmälle. Biisit eivät ole junnaavia, vaan pikemminkin ne toimivat kuin mantra: ne vaativat keskittymistä, johdattavat hetkeksi unohdukseen, mutta lopulta saapuu täyttymys ja halu saada lisää.
Bändiä alkuillasta lämpännyt brittiläinen Douglas Dare oli hyvä valinta taivaan porteille johdattamaan yleisön sisään. Dare päätti settinsä hienoon Swim-biisiin, jonka hallitun kaoottinen tunnelma toimi hienona siltana Finkin odotukseen.
Komeassa takavalon loimutuksessa esiintynyt Fink soitti tyylikkään kattauksen hypnotisoivasta kasvavia biisejään (jumalaisen hieno Warm Shadows) ja slovareita (Yesterday Was Hard on All of Us). Oli vanhaa (This is the Thing vuonna 2007 julkaistulta Distance and Time -levyltä) sekä uutta (Shakespeare viime kesänä julkaistulta Hard Believer -albumilta). Setin viimeiseksi jätetyn Berlin Sunrisen aikana lava jo tulvi keltaista valoa ja koko viisihenkinen bändi lauloi kuin enkelikuoro. Arpinaamaisten brittimiesten muodostama enkelikuoro. Taivaspaikka oli siinä, parempaa saa taas odotella.
Laulaja-lauluntekijä-dj-tuottaja Finn Greenallin johtamassa bändissä on r’n’b:tä, soulia ja voimaa. Ennen soolouraansa Greenall on työskennellyt tuottajana ja dj:nä. Vaikka ensi kuulemalta tuotanto saattaa vaikuttaa harmittomalta folkilta, on Finkissä hypnotisoivaa dynamiikkaa ja seksiä (jota kuulemma on myös Kutosen uudessa sisustuksessa, joka on muuten ilahduttavan samankaltainen kuin ennenkin). Bändi soittaa muualla Euroopassa isompia areenoita, joten oli nyt harvinaista herkkua nähdä bändi näin pienessä klubiympäristössä.
Kiitos kuuluu tällä kertaa myös Kuudennen linjan omistautuneelle yleisölle: kerrankin sai kuunnella bändiä eikä kertomuksia vieressä seisovan tyypin työkaverin ex-poikaystävän koiran haimatulehduksesta. Yleisö oli selvästi tullut katsomaan bändiä eikä toisiaan.
Keikka oli loppuunmyyty ja ainakin tapahtuman Facebook-seinän lippuhuutelijoiden perusteella tulijoita olisi ollut enemmänkin. Ehkä tämä tietää hyvää Fink-faneille (nykyisille ja tuleville). Ehkä bändi saadaan uudestaan Suomeen. Jos saa esittää toiveen, niin mahdollisimman pian.
Teksti ja kuvat: Anna Brotkin