Hardcore Superstarin marraskuussa alkanut maailmankiertue pysähtyi Suomessa muutamalle klubikeikalle. Turku oli viimeinen näistä etapeista.

Teksti ja kuvat: Virve Nyyssönen

Hardcore Superstar, Ammotrack, Avatar
Klubi, Turku
17.12.2011

Kello on 21 lauantai-iltana. Klubin LIVE-oven edessä on jo pientä jonomuodostelmaa. ”Hei, hyvä merkki, täällähän on pelkästään naisia!”, joku jonon hännille asettautuvan, nousuhumalaisen miespoppoon edustaja hihkuu. Jono hymyilee vaisusti sateenvarjojensa alta.

Illan aloittaa Ammotrackin metallinen rockjyystö. Yritystä tästä länsinaapurin bändistä löytyy, omaperäisyyttä ei sitten niinkään. Homma otetaan ihailtavan tosissaan, vaikka yleisöä on tässä vaiheessa paikalla vasta kourallinen. ”Put your hands in the air!” -hehkutus ei nosta yhtään kättä savukoneen savuttamaa ilmaa haromaan. Pääkallohuivein koristeltu mikkiteline sen sijaan nousee useaan otteeseen, lähes maneerimaisesti. Jossain vaiheessa laulaja Mikael de Bruin tulee eteeni uhoamaan ja osoittelemaan minua sormella. Allekirjoittanutta kyseinen kukkoilu naurattaa. Bruininkin rocknaamari sulaa nopeaan hymyyn. Myös keikka on nopeasti ohi. Yleisö on edelleen turkulaisen jähmeää, joten toinen lämmittelijä tulee siis todellakin tarpeeseen.

Melodista death metalia paukuttavan ruotsalaisen Avatarin lavapreesens on häkellyttävää kauhun estetiikkaa. Mustaan huppuun ja osin kasvot peittävään huiviin sonnustautunut solisti Johannes Eckerström näyttää mustahuuliselta massamurhaajalta. Musiikissa on raakuutta mutta myös maagisesti mukaansatempaavan viettelevää melodisuutta. Rytmi junttaa taustalla raskaana. Soundi on hauska yhdistelmä toista göteborgilaista, maanantaina samaisella lavalla operoinutta Dark Tranquillitya, Marilyn Mansonia sekä Saksan omaa ylpeyttä Rammsteinia.

Myöhemmin Eckerströmin huivin alta paljastuva Jokeri-meikki korostaa vaikutelmaa. Miehen viriteltyä päähänsä mustan knallin ja napattua käteensä hopeisella pääkallolla koristellun kävelykepin, muotoutuu massamurhaajasta kauhutivolin tirehtöörin elkein tepasteleva showmies. Kokonaisuus on kaikkinensa vallan viihdyttävää seurattavaa. Muistan olevani flunssassa vasta oluen sihistessä kuumeisessa kurkussani.

Rock on huutava vastalause arkirealismille!

Maailmoja syleilevä showmeininki tuntuu olevan erityisesti ruotsalaisten bändien tavaramerkki. Naapurinpojat tykkäävät myös mitä ilmeisimmin keikkailla maassamme. Suomessa eniten 2000-luvulla keikkaillut ulkomainen yhtye on ruotsalainen metallibändi Sparzanza. Ruotsalaisviikinkien invaasion näennäisestä laajuudesta huolimatta Dark Tranquilityn nokkamies Mikael Stanne lohdutteli maanantaina:

”Let´s face it, Finland is still the Capital of metal!”

Skål to that!

Illan pääesiintyjää odotellessa (ja tiskillä löperöitä muovituoppeja jonottaessani) huomaan, että väkijoukko on huomattavasti kasvanut. Yleisö on hyvin kaikenkirjavaa. Sukupuolijakauma on snadisti naisvoittoinen. Bongaan paljon värejä, omituisia pinkkejä pääkoristeita, mutta myös mustia bändipaitoja, rastoja ja pukinpartoja. Ja porukkaa on P-A-L-J-O-N! Loppuunmyyty Klubi natisee liitoksissaan.

Mutta onhan tätä jo odotettukin!

Hardcore Superstar perustettiin vuonna 1997 Ruotsin omaksi rock-keskukseksi muodostuneessa Göteborgissa. Bändin 37-vuotias keulahahmo Jocke Berg ei näytä vanhentuneen noista ajoista montaakaan päivää.

Hardcore Superstarin musiikillinen tyylikään ei ole sen 14-vuotisen olemassaolon aikana juurikaan muuttunut. Soundissa kuuluvat edelleen selvästi suurimmat esikuvat: Guns N’ Roses, Aerosmith, Hanoi Rocks ja Mötley Crüe. Kuuden studioalbumin ja yhden kokelmalevyn (We Don’t Celebrate Sundays: The Best from 1997-2009) jatkoksi HCSS julkaisi lokakuussa toisen kokoelmalevynsä The Party Ain’t Over ’til We Say So. Teini-ikäinen jaksaa bilettää.

Raivoisa huutomyrsky saattelee yhtyettä, kun se marssii lunastamaan pääesiintyjän pestinsä. Jocke on alkusoinnuista lähtien kuin sinne tänne sinkoileva, notkea rokkiruoska. Ja se ruoska tietää kuinka sivaltaa tyttölasten sydämet kirkuviksi riekaleiksi, orgastiseen hysteriaan. Jocken vieterivillemäinen esiintymistyyli ei jää kauaksi edes rokkikukkouden energisyyden superlatiivista, suomalaisten ikiomasta Michael Monroesta. Vain spagaatit puuttuvat.

Settilista koostuu kokoelmalevyn tapaan vain parhaista hiteistä. We Don´t Celebrate Sundaysin ja Wild Boysin aikana on mahdotonta pitää persausta penkissä. Enkä todellakaan ole tuntojeni kanssa yksin. Tämä kirkuvien ihmissuiden ja heiluvien käsien lihameri saa jotkut merisairaaksi, toiset liittymään mukaan tähän kollektiiviseen, euforiseen tähtikulttiin. Eikä se koske vain naisia. Keskivaiheilla salia pyörii taifuunin lailla joukkopsykoosin valtaan joutuneita, hurmioituneita nuoria miehiä. Rock on energiaa, säkenöivää voimaa! Sävelet kirmaavat nuottiviivastolla kuin villiorit. Ja ylikin, vapaina ja vallattomina. Ilman kahleita. Rock on vapaus!

Last Call for Alcoholin aikana aiemmin vain vettä nautiskellut Jockekin nostaa Karhun huulilleen. Noudatan kuuliaisesti esimerkkiä. Sillä aikaa lava täyttyy Jocken pyynnöstä muista yleisön edustajista. Juuri tästä, yleisön kanssa kommunikoinnista, bändi on kuuluisa. Mutta ei keikka ihan pelkkää riekkumista ole. Run to Your Mama -balladin valloittava herkkyys saa yleisömeren kaivamaan stendarit esiin ja muutamat kajalilla mustatut silmät vienosti kyynelehtimäänkin.

Lähes kaksituntisen rutistuksen jälkeenkään yleisö ei ole vielä saanut tarpeekseen. ”En gång till!” se vaatii rytmikkäin huudoin ja taputuksin. Viimeistään yhtenä encorena kuultu Silence For The Peacefully varmistelee että yleisö on varmasti saanut euroilleen vastinetta.

Assistenttini haluaa tuhlata lisää rahaa ja ostaa Avattaren viimeisen, uunituoreen ep:n nimeltään Black Waltz, 5€. Saa vielä jotain fanisälää kaupan päälle. Ihanan edullista! Parasta on kuitenkin se, että bändin symppikset pojat ovat itse myymässä tuotteitaan. Poistuessamme portaikon uumeniin Eckerström huikkaa vielä perään: ”Hei, entäs jos kirjoitat koko jutun pelkästään meistä?” Ei vielä, ei tällä kertaa.

Ruotsissa tehdyn (kuinkas muutenkaan) tutkimuksen mukaan kulttuuri-elämykset vaikuttavat terveyteen samalla positiivisella tavalla kuin liikunta. Ja totta tosiaan, neljä tuntia rock-kulttuuria ja olen kokenut ihmeparantumisen! Kiitos siitä Ammotrack, Avatar ja HCSS!

Ulkona sataa rankasti, edelleen. Mutta onneksi rockilla silattu, henkinen sateenvarjo suojaa tehokkaasti – sisältäpäin.