”Are you a musician or a machine learning expert?” Sattumalta kuulemani kysymys summaa jotain hyvin oleellista Rewire-festivaalin tunnelmasta. ”A bit of both”, kuuluu vastaus. Sekin naulan kantaan.
Hollannin Haagissa maaliskuun lopussa yhdeksättä kertaa järjestetty Rewire vaikuttaa olevan etäistä sukua Rumban sivuillakin esiteltyyn Utrechtin Le Guess Who’lle. Pienempi Rewire tosin on vieläkin tiiviimpi ja intensiivisempi. Näin keväällä playoff-aikaan viljeltyä jääkiekkojargonia mukaillen: ”Virheisiin ei ole varaa.”
Sellaiseksi voisi laskea esimerkiksi tungoksen aliarvioinnin perjantain kahdella huippukeikalla. Sekä Jlin & Company Wayne McGregor että Tim Hecker & Konoyo Ensemble jäävät väliin jonon kierrellessä ympäri korttelia. Oikeastaan tässä pääsemmekin heti Rewiren suurimman haasteen pariin. Kaikki keikkamestat ovat pieniä, joka tietenkin takaa unohtumattomia elämyksiä – jos vain mahdut sisään. Keikkapaikkoina tänä vuonna on viehättävän sekalainen joukko klubeja ja aika monta kirkkoa. Miten kirkkoja voikin olla näin monta? No, osaan niistä sentään mahtuu paremmin sisään kuin pienille klubeille.
Tuntuu että tämän vuoden loppuunmyydyn festarin tungos tulee järjestäjillekin hieman yllätyksenä. ”Tulkaa ajoissa paikalle, sillä kaikkialla on rajallinen kapasiteetti. Pahoittelemme kaikkea mahdollista tästä aiheutuvaa vaivaa.” Facebook-postaus saa osakseen kiihkeitä kommentteja puolesta ja vastaan. Osa kertoo viikonlopun sujuneen mainioisti, toiset taas reflektoivat asiaa historiallisen näkökulman kautta: ”Neljättä kertaa festareilla, eikä koskaan mitään ongelmaa päästä sisään keikoille – paitsi tänä vuonna!”
No, kaikkeen voi varautua. Muutama ehdoton tärppi haltuun ja ajoissa paikalla, ”kill your darlings” puolikkaiden settien kurkkaamisen suhteen. Sujuuhan se näinkin.
Rewiren yhteydessä käytetään usein sanaa ”inspiraatio”, eikä suotta. Kyseessä on todellakin aidosti festivaali joka pyrkii muutakin kuin viihdyttämään. Paikoin ollaan jopa Berliinin CTM:n leveleillä futurismin ja tiedetaiteen suhteen. Musiikin ohella viikonloppuun kuuluu Instrumental Shifts -symposiumi, joka käsittelee esimerkiksi tekoälyä.
AI-hommista saadaan maistiaisia myös ohjelmiston puolella. Actress esiintyy tekoälynsä Young Paintin kanssa. Vaikutelma on valju. Actress tuijottaa läppäriä, yleisö tuijottaa liikkumattomana Actressia, ja Young Paint häärii visuaaleilla hopeisena hahmona joka istuu tietokoneensa ääressä ja räjähtelee kummallisesti. Hahmolla on union jackillä varustettu outo kalastajahattu ja ollakseen futuristinen on kuvitus jotenkin jopa retroisa. Matkakumppanini Pietun mielestä Young Paintin kalastajahattu ”pilaa kaiken”. Itse ihmettelen lähinnä esityksen hajanaista tunnelmaa. Yleisö vaikuttaa hämmentyneeltä. Olemmeko tulevaisuudessa?
Perjantain helmiksi nousevat Koorenhuisin pienessä Zaalissa koetut perkussionisti Mohammad Reza Mortazavi ja kanadalainen kurkkulaulaja Tanya Tagaq. Iranissa syntynyt, mutta Berliinissä nykyään asuva Mortazavi punoo sellaisia kudelmia rummullaan, että aijai sentään. Minimalistinen ja orgaaninen esitys tuntuu tekoälymylläyksen keskellä samalta kun halaisi puuta ja painaisi saunaraikkaan vartalonsa metsämökin pihapiirin sammalta vasten. Tagaqin kurkkulaulushow on sekin toisesta maailmasta. Äänekäs, raivokas, intensiivinen ja lopulta veret seisauttava esitys.
Loistavasti kuratoitu ja väkevästi kokeellisen musiikin monituisiin syvyyksiin kurkottava Rewire onnistuu lauantain ohjelmassaan tarjoamaan ravintoa sekä mielelle että sielulle. Artistitapaamisissa chicagolainen jazzdebytantti Angel Bat Dawid pitää väkevän puheenvuoron itsensä toteuttamisesta, josta hän toden totta tietää jotain – nauhoittihan artisti hiljattain julkaistun Oracle-levynsä kokonaan iPhonella kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.
Musiikkipuolella ensimmäisen ison osuman tarjoilee soolona esiintynyt, rumpuja ja elektroniikkaa hyödyntävä amerikkalaisartisti Eli Keszler, jonka albumi Stadium oli brittiläisen tastemaker-kauppa Boomkatin vuoden levy 2018. Julia Holterin Rewire-keikka on duodebyytti losangelesilaisen Tashi Wadan kanssa. Holterin laulaessa upeasti olen täysin sisällä hetkessä ja nautin. Setti perustuu lähinnä tuoreen Aviaryn kappaleisiin, mutta pari vanhempaakin helmeä kuullaan. Sea Calls Me Home saa aikaan suurimman kohahduksen yleisössä. Ainoa harmi on yli-innokkaiden ammattikuvaajien jatkuva säpinä ja säksätys, jonka ansiosta keikalta on luultavasti hemmetin hyviä kuvia, tosin ainoastaan täysin samanlaisia, mutta kuitenkin kolmen eri kuvaajan ottamina.
Singer-songwriter Jessica Pratt esiintyy yhdessä kirkoista ja luo täydellisen tunnelman hauraankauniilla lauluillaan. Pratt nousee viimeistään tämän myötä ehdottomaksi Sideways-tärpiksi tulevalle kesäkuulle, mutta suomalaisittain hienoa on että Rewire-festarin kirkkaasti paras bändi nähdään pian myös Suomessa ja samassa tapahtumassa Prattin kanssa.
Low ei jätä minkäänlaisia kysymysmerkkejä. Tässä on tämän hetken suvereeni hallitsija edistyksellisen indierockin saralla. Low’n musiikki tuntuu heittämällä ajankohtaisemmalta kuin yksikään kuultu AI-luomus ja veteraanibändi tihkuu aitoa luomisvoimaa ja intoa. Yllätys? Ei tietenkään mainion Double Negative -levyn jälkimainingeissa, mutta silti Low on livenä vielä paljon väkevämpi kuin voisi kuvitella. Setti on samaan aikaan täydellisesti toteutettu ja spontaanin oloinen. 10/10.
Sunnuntaina väsy jo hieman painaa, mutta berliiniläistynyt kolumbialaisartisti, Suomessakin äsken käynyt Lucrecia Dalt hoitaa homman kotiin. ”Tästä tulikin sooloesitys”, artisti pahoittelee vj:n sairastuttua, mutta entisen geologin mineraaleista veistelty keikka toimii täydellisesti näinkin. Kitaristi Bill Orcutt ja rumpali Chris Corsano esittävät duosetin, joka tuntuu siltä kun olisi keskimääräistä tehokkaamman pyykinpesukoneen linkousohjelmassa märkä pyyhe suussa. Toimii! Keikan jälkeen ostan Orcuttilta kasetin vitosella.
Koko festivaalin päätösesiintyjä Nicolas Jaar & Group on asemoitu viisaasti isoimpaan mahdolliseen saliin Grote Kerkiin ja vieläpä kahdesti. Festari informoi somessa ensimmäisen keikan olevan täynnä, mutta että toiselle mahtuvat ”kaikki halukkaat, olkaa huoleti”. Siellä mekin olemme, nauttimassa korvia hivelevistä metalliperkussioista ja bändissä yllättäen mukana olevan norjalaisartisti Mette Henrietten saksofonilinjoista. Sitten vuoden 2011 suursuosionsa unholan partaalle omassa musadiggailussani painunut Jaar nostaa osakkeitaan tuntuvasti ja tarjoaa erittäin onnistuneen päätöksen viikonlopulle.
Ensipuraisulla Rewire vaikuttaa turboahdetulta kokeellisen musiikin ihailijan toiveunelta, josta ei vielä saanut täysin otetta. Tapahtuma vaikuttaa elävän voimakasta kehitysvaihetta ja on oletettavaa, että ensi vuonna mäjähtää entistäkin mojovammin Rewiren viettäessä kymmenvuotisjuhliaan. Improvisoidut synamiitit lavan tuntumassa joka keikan jälkeen kertovat, että musiikkipiirien hc-reuna on jo vahvasti käryllä tapahtuman merkittävyydestä. Täällä voi kuulla sen mitä on nyt ja ehkä myös sen mitä tulee olemaan kohta.
Mutta se tärkein kysymys: inspiroiduinko? Vastausta ei tarvitse kauaa miettiä: kyllä.
Rewiren soittolista alla: