Ilosaarirock
Laulurinne, 15.-17.7.
Teksti: Jose Riikonen
Kuvat: Lauri Kaukotie, Jose Riikonen lammikkokuva ja munasilteen juokseva mies
Jos nauttii liikaa opiaatteja kerrallaan, tulee paha olo. Jos tulee paha olo, oksentaa. Mutta koska opiaattien vaikutuksen alaisena on niin hyvä olla, oksennus tapahtuu yleensä maireasti hymyillen.
Se on iloinen oksennus. Ilo-oksennus. Ilosaarioksennus!
Ilosaarirockissa emme toki nauttineet opiaatteja, mutta jotain samaa festivaalissa oli, kuin hymysuisessa oksennuksessa.
Vettä nimittäin tuli monsuunin tavoin, koko alue oli mutavelliä ja vaatteet ja kengät kastuivat ja kävivät käyttökelvottomiksi – mutta aika pitkälti kaikki olivat hymyissä suin.
Ilosaaressa kun oli taas hirvittävän kivaa, ja kerron nyt, miksi.
Täydellinen 666-keli
Perjantaina Sulo-klubilla oli paljon mielenkiintoisia esityksiä, mutta parasta oli Töminä-klubin Teksti -TV 666 -yhtyeen esitys.
Itse en ollut tätä aktia aiemmin edes nähnyt, mutta eka kerta ei ollut tällä kertaa yhtään huono, päinvastoin.
Keikan vavahduttavuutta korosti säätila, joka oli tehnyt telttalavan ulkopuolen järveksi. Vesi vihmoi ja yleisö näytti läpikuultavissa muovipussisadetakeissaan olevan jostain kummallisesta uskonlahkosta, joka toivotti perkeleet paikalle. Monta kitaraa, helvetillinen äänivalli ja tosi cooleja ukkoja.
Jos psykedeelinen, isolta kuulostava vaihtoehtorock joskus tulee taas relevantiksi musiikkityyliksi, sen toivoisi kuulostavan (ja tuntuvan) juuri tältä.
Teksti-TV 666 on yhtye, jonka tiimoilta voi ehkä kokea jotain pikkuisen sen tyyppistä, mitä Hawkwindin happorock antoi meidän isillemme ja äideillemme silloin joskus esihistoriallisella ajalla.
Se tunne, kun lava on täynnä nuorta passiivisaggressiota
Yritin kuunnella ennen festivaaleja Wolf Alicea, mutta se ei oikein tuntunut toimivat Spotifyn välityksellä työhuoneella.
Lavalla toimi niin perkeleesti.
Nuoret britit osoittivat, kuinka pöhöttynyt rockmaailma saadaan kukkimaan, kun se tuutataan tuoreiden ideoiden sävyttämänä putkivahvistimine läpi ankaralla angstilla silattuna.
Tähän eivät nelikymppiset pysty. Tähän eivät koko perheen disneyrockyhtyeet pysty. Tähän ei edes Antti Tuisku pysty.
On kivaa katsoa hyvin tehtyä pastissia
Koska tämä reportaasi tehdään ilon kautta, otettakoon myös pettymyksiin positiivinen asenne.
Yhtye nimeltään The 1975 – brittejä nämäkin – on oikein tarttuvaa glamhenkistä rockpopmusiikkia asianmukaisen androgyynillä laulajalla silattuna. Biisit tanssittavat ja niin päin pois, mutta.
The 1975:sta kuulee ja näkee vähän liian hyvin, kuinka on kuunneltu Bowiet ja Princet ja kuinka halutaan olla tämän päivän Bowieita ja Princeja, eikä sittenkään tuoda ihan riittävästi omaa juttua mukaan. Toki bändi kuulostaa äänimaisemaltaan tuoreelta, mutta silti siinä on liiaksi pastissihenkeä.
Tosin tämä pastissi oli tehty erinomaisen hyvin, joten jatkoon vaan.
Kaikkien ei tarvitse olla vanhan lämmittelijöitä
Tiedättehän ne valtavat, kanonisoidut bändit ja artistit, jotka ovat enemmänkin esittämässä itseään lavalla kuin innostumassa omasta tuoreesta musiikistaan? Tiedättehän sen tunteen, miten niitä bändejä kuunnellessa on kyllä ihanaa tapailla niitä suosikkibiisejään, mutta samalla tuntea vähän surua: tämä olisi pitänyt kokea silloin, kun tämä oli parhaimmillaan.
J. Karjalainen ei ole tällainen artisti.
On melkoisen käsittämätöntä, kuinka näin pitkän uran tehnyt tyyppi uskaltaa soittaa lähes pelkästään kahden tuoreimman albuminsa musiikkia festivaalien päälavalla – ja kuinka se tuntuu toimivan yleisöön mainiosti.
Vaikka nuoret ja vaaralliset tytöt ja pojat ovat musiikkielämän suola, J. Karjalaisen tapaisissa, pullantuoksuisissa elämäntapataiteilijoissakin on jotain viehättävää silloin, kun he eivät yritä mitään muuta ollakaan.
Tätä keikkaa oli katsomassa ihan hillitön määrä porukkaa, ja mukana oli varmasti 70 vuoden ikähaitarilta porukkaa.
Karjalainen sinänsä ei ole erityisen mielenkiintoinen livenä – live ei tuo hänen musiikkiinsa hirveästi lisää – mutta tunnelma oli iloinen sellaisella tervehenkisellä, sydämellisellä tavalla.
Auringonkin Karjalainen toi, kiitos siitä!
Antti Tuisku on kuningas
Tai näin ainakin kuulin. Ajan ja tilanpuutteen takia en ryhdy selittelemään, miksi jouduin skippaamaan tämän keikan, mutta se harmitti kovasti, sillä hevosmiesten tietotoimiston perusteella Tuisku oli – taas – huikea.
Tuisku oli kiinnitetty lyhyellä varoitusajalla illan viimeiseksi esiintyjäksi peruneen Ellie Gouldingin tilalle, enkä yhtään epäile, ettei Tuisku olisi ollut juuri oikea valinta illan viimeiseksi.
Jos pitää ennustaa seuraavaa, pitkäaikaista poptähteä Suomeen, Antti Tuiskua pelaamalla kerroin ei ole kovin iso. Hän on täydellinen poptähti.
Kahdenlaista Hiphopia – Cheek osaa asiansa ja Tippa T tekee taidetta
En yhtään tykkää Cheekin musiikista, mutta voi pojat millaisen shown hän osaa järjestää. Arvostan.
Tippa T taas osaa näyttää, kuinka hillitön törkyisyys voi olla kaikessa brutaaliudessaan kiinnostavaa.
Ymmärrän tavallaan sen, että joku voi paheksua sitä, kun lavalla on kolme pieniin vaatteisiin pukeutunutta naista pyörittämässä takapuoltaan samalla, kun Tippa T kehottaa ”paukuttamaan sun pimpin ihan paskaks”.
Mutta eikö se ole vähän samalla tavalla taiteellisesti mielenkiintoista kuin vaikkapa elokuva, jossa on taidokkaasti ohjattu, tuskallisesti venytetty murhaus/raiskaus/väkivalta-kohtaus?
Eikö siihen sovi suhtautua nimenomaan taiteena ja koettaa miettiä, mitä tällaisessa naisia vihaavassa paasauksessa oikein on takana? Mitä tämä kertoo Tippa T:stä tai maailmasta, jossa hän elää? Ja jo sekin on kiinnostavaa, miten kuuntelija itse asiaan suhtautuu. Ja voiko sitä biisiä sitten tanssia vaikka tyttöystävän kanssa?
Mielenkiintoista.
Sitä paitsi, vaikka sanat olisivat silkkaa siansaksaa, räppärinä Tippa T on ihan lyömätön.
Rock elää
Tällä hetkellä moni on liittynyt kuoroon, joka kertoo, kuinka rock on kuollut ja kuinka musiikkimaailmassa kaikki kiinnostava tapahtuu joissain ihan muissa genreissä.
Varmasti pitkälti näin, mutta ei se rokki ihan vielä ole haudattu. Tämä oli ihanaa huomata ilosaarirockissa.
Toki kattaus oli täynnä jo aika väsähtänyttäkin puurtamista.
Volbeatin keikalla oli ihan kivaa, mutta se ei johtunut väsyneestä musiikista vaan seurasta. Haken tuntui 70-luvun henkisine progejameineen aivan liian musiikkiinsinööribändiltä. Maj Karma ja Kotiteollisuus uurastivat parhaansa mukaan, mutta ei ole heidän syynsä, että näiden bändien etsikkoaika oli ja meni.
Amorphiksen melkoisen pieneksi jäänyt päälavayleisö oli viimeinen naula siihen arkkuun, jonne haudataan hevin ja sen estetiikalla pelaava rockmusiikki. Se ei vaan tunnu enää yhtään mielenkiintoiselta.
Muutamat omaehtoiset rockbändit saivat kuitenkin uskomaan siihen, että ehkä rockille käy mitä parhaimmin:
Se hautautuu taas hetkeksi jonnekin marginaaliin, pois mainstreamista, ja nousee taas jossain vaiheessa uudistuneena, uusien bändien voimin kiinnostavaksi ja ehkä vähän vaaralliseksi musiikkityyliksi, jota isä ja äiti eivät tajua, kun ovat Rolling Stonesin tai Bruce Springsteenin stadionkonserttia katsomassa.
Bändikattaus oli lopulta mainio
Oli vähän huoli, ettei Ilosaaressa olisi ollut tänä vuonna kauheasti kiinnostavaa katsottavaa, mutta lopulta kattaus oli mainio yhdistelmä erilaisia musiikkityylejä.
Ilosaaressa on myös se kiva puoli, että siellä tulee yleensä aina tutustuttua johonkin uuteen yhtyeeseen, koska järjestäjät eivät pelkää buukata vähän nimettömämpiäkin tyyppejä isoille lavoille.
Toki jättisuuret nimet puuttuivat viimeistään Ellie Gouldingin perumisen jälkeen, mutta eipä Ilosaarirock ole ennenkään ole toiminut niiden jättinimien varassa. Se ei ole tämän festivaalin juttu.
Tänä kesänä esimerkiksi Ruisrockista, Flow-festivaalista ja varmaankin H2Ö-festivaalistakin kirjoitetaan paljon enemmän kuin Ilosaarirockista, koska eihän siellä Joensuussa mitään ihmeellistä, uutiskynnyksen ylittävää tavallaan tapahtunut.
Mutta me, ketkä siellä kurapaskan keskellä kolme päivää hymyilimme kuin liikaa opiaatteja syöneet sekakäyttäjät, tiedämme, että ei sitä Laulurinteen tunnelmaa oikein mikään muu festari pystyisi korvaamaan.
