Ilosaarirock-raportti: Hot Chip tarjosi hikiset tanssibileet, J. Karjalainen ikimuistoisen elämyksen

Brittiläinen Hot Chip, indiefolk-yhtye Minä ja Ville Ahonen ja suomirockin jättiläiset tarjosivat Ilosaarirockissa makeaa mahan täydeltä. Sanni Koskela raportoi festivaalin perjantai- ja lauantaipäivistä.

Teksti ja kuvat: Sanni Koskela

Ilosaarirock
Laulurinne, Joensuu
12.-13.7.2013

Perjantai 12.7. Sulo-klubi

Aurinkoisessa perjantai-illan huumassa Ilosaari-neitsyelle ilmenee, että ennakkoklubit Sulo ja Töminä eivät ole Joensuun keskustan baareissa järjestettäviä teemailtoja vaan festarialueella tapahtuvia ennakkokeikkoja. Koska Töminässä kuultiin hevipainotteista settiä, valitsin popimman Sulon, jossa nähtäisiin illan aikana viisi kotimaista keikkaa. Päätin aloittaa suomirockin perusopinnoilla eli Ismo Alangolla ja J. Karjalaisella.

Alanko on kerännyt Tähtiteltan täyteen Ismo-faneja eikä jätä heitä nälkäiseksi. Letkeä artisti tarjoilee tuotannostaan laajan kattauksen ja esiintyy ammattilaisen ottein. Keikan puolivälissä, Tällä tiellä -kappaleen jälkeen pikkutakki lentää pois ja yleisössä päät heiluvat myötämielisyydessä.

Esiintyjänä Alangossa näkyy kokemus ja vieno hulluus. Päivän uutisen aikana nähdään tunnusmerkkinen tuulimylly-tanssiliike, kun honkkeli taiteilijasielu pyörittää käsiään helikopterin siipien lailla.

Levottomat jalat ja kappaleen reggaesäkeistöt siivittävät vastaanottavaisen yleisön hulluttelemaan kertosäkeen tempohuumaan. Keikka päättyy odotetusti Pornografiaan ja Ekstaasiin.

Alangon sanoitusvetoinen musiikki jättää melodian ja rytmin pienempään rooliin. Eksistentialistisissa lyriikoissaan Alanko toimiikin suomalaisen mielenmaiseman terävänä ja huumorintajuisena tulkkina. Ilosaaressa kuullaan asianmukainen setti, ja fanit kiittää. Ensikertalainen vetää ensimmäisen viivan to do -listastaan ja siirtyy teltan ulkopuolelle aistimaan perjantai-illan festivaalitunnelmaa.

Illan selkeä kohokohta on J. Karjalainen, joka on buukattu nerokkaasti 7000 henkeä vetävään Tähtitelttaan Sulo-klubin pääesiintyjäksi kello 00:30. Jo puolenyön aikoihin teltassa seisoskellaan malttamattomina.

Jälleen uuden sukupolven hurmannut suomirockin ruhtinas aloittaa naulan kantaan tunnelmoivalla balladilla Oi mikä ihana ilta. Perään illan pääesiintyjä iskee hitin Mennyt mies, ja eiköhän Ilosaari-yleisö teineistä vaareihin ole jo täysillä mukana.

En ole kuullut yhtäkään J. Karjalaisen levyä kokonaisuudessaan, mutta lähes jokaisen kappaleen sanat muodostuvat huulilleni alitajunnan syövereistä.

”Jotkut menee sekaisin kuusta / jotkut menee sekaisin jostain ihan muusta” tai ”Poika poloinen / kovin on tutunoloinen / kädessä keihäs / ja keihäässä katkennut pää”.

Tai sitten entisenä mainosmiehenä toimineen Karjalaisen laulut ovat vain niin vastustamattoman yksinkertaisia, että ensikertalaisenkin on pakko laulaa niitä mukana.

J. Karjalaisen live-esiintymisessä ei ole kuitenkaan kyse vain yhteislauluillasta. Myös bändi laittaa parastaan. Yhtye tuo sävellystyön hienosti esiin esimerkiksi iki-ihanan Hän-tunnelmoinnin melodiakulussa, joka laukkaa kuin villivarsa kesäisessä auringonlaskussa. Kitaristi Mikko Lankinen näyttää taitonsa myös Keihäänkärjen soolo-osiossa.

Karjalainen silminnähden nauttii lavallaolosta. Hän kommentoi meininkiä pariinkin otteeseen toteamalla silmät kirkkaana: ”Siistii!”.

Ilosaaressa simppelit laulut liikuttavat henkilökohtaisuudellaan. Julkisuudesta pitkälti poissa pysynyt Karjalainen oli minulle pitkään myyttinen hahmo, joka lauloi humalaisen äänellä. Mutta Karjis ei olekaan outo, villeistä rubiineista [sic] hoilottava denamies, vaan ammattilainen, joka päästää yleisön sävellystensä kautta lähelle.

“Minä laulujani teen / putoo riimit paikoilleen / on kaikki niinkuin ennenkin.”

Tähtiteltan yleisö jää kaipaamaan esikoishitti Ankkurinappia, vaikka Karjalaiselta jää soittamatta laatuhittejäkin, kuten Doris, Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään tai Hölmö nuori sydän. Puolitoistatuntinen ei tietenkään riitä legendan koko tuotannolle. Ihana ilta Karjiksen kanssa Joensuun Laulurinteellä on ikimuistoinen elämys, jota edes viimeisenä encorena kuultu 1995-mestaruusralli Sankarit ei onnistu vesittämään.

Lauantai 13.7.

Lauantaipäivänä Ilosaaressa on ennätyksellisen tiivis tunnelma, sillä loppuunmyyty festaripäivä on kerännyt Laulurinteelle 24 000 henkeä. Vaikka väkeä riittää ja alue on kompakti, tunnelma on letkeä eikä ensikertalainenkaan koe ahdistusta tai kärsi käytännön järjestelyistä.

Lauantaipäivässä oli sen sijaan muita pulmia: Loost Koos, Aino Venna ja Minä ja Ville Ahonen soittivat kaikki iltapäiväkeikkansa samanaikaisesti. Jostain syystä festarijärjestäjät ovat ajoittaneet kaksi helsinkiläistä indiebändiä ja yhden helsinkiläisen räppitrion päällekkäin.

Suunnaksi valikoituu Minä ja Ville Ahonen. Olen saattanut karttaa kyseistä artistia ärsyttävän nimen takia, mutta voi, mistä olenkaan jäänyt paitsi. Käykin ilmi, että Ville Ahonen tekee tämän hetken vangitsevinta ja liikuttavinta kotimaista indiemusiikkia. Jo keikan toisen kappaleen, uusimman Mia-levyn nimikkobiisin myötä olen täysin vakuuttunut. Soitto virtaa kuin tumma vesi ja Ahonen syventää kokemusta raikkaanhaikealla laulullaan. Pieni hauta -kappaleessa Ahosen pehmeä ääni kantaa falsetissakin ja saa yleisön indietytöt huokailemaan liikutuksesta.

Nautinnollista on myös keikan erinomainen soundi. Äänet ovat niin tasapainossa, että keltanokkakin saa selon Ahosen kirpeänkauniista teksteistä. Kappaleessa Syksy Ahonen kysyy festarikansalta, mikset olisi onnellinen, ja kiihdyttää loppuosan intensiiviseksi poljennaksi. Möttösen laulun helisevät pianoriffit nostavat karvat pystyyn ihastuksesta. Juuri tilannetajuiset tempovaihdokset tekevät Minä ja Ville Ahosen musiikista niin raikasta ja koskettavaa. Mikään ei kolahda yhtä hyvin kuin melankolisuuden ja rytmisen nostatuksen toiveikas liitto. Tämän osoitti myös Ahonen Mustan virran reivilopetuksella.

Kyllä kesäfestareillakin voi heittäytyä masennuksen ja pimeyden rajamaille, toivoa talven loppumista tai antaa katkeruudelle ja mustasukkaisuudelle vallan kuten voimauttavassa avautumisessa Kerro minulle rakkaani. Festareita oli hyvä jatkaa Ahos-lainauksella: Ennen kuin kuolen olen ajatellut elää.

Päivä kuluu Rentolavalla Nicole Willis & The Soul Investigatorsin tarjoamissa jameissa. Ennen amerikkalaisen folkrock-laulaja Lissien settiä joensuulaiset herkistelivät Tähtiteltassa oman kylän pop-liikuttaja Stellan viimeisellä Ilosaaren-keikalla.

Illansuussa yleisö joutuu hieman odottamaan hehkutettua folkitarta teknisten ongelmien takia, mutta illinoisilaisartisti saapuu pian energisenä kiinnostuneen kuulijajoukon eteen. Lauluääni saa huomion heti ensi soinnuista lähtien. Siinä on voimaa ja kirkkautta, mutta ajattelen pian 2000-luvun amerikkalaisia country/folk/pop-laulajattaria kuten Shania Twainia, Faith Hilliä ja Anastaciaa. Ehkä Lissie on piirun verran indiempi, mutta asenne on sama: itsenäinen, vahva nainen, joka pärjää omillaan ja jolla on tukka auki.

Farkkuihin ja valkoiseen t-paitaan pukeutunut Lissie on olemukseltaan freesi ja rento. Ikävä kyllä parin ensimmäisen kappaleen jälkeen tekniset ongelmat jatkuvat, ja keikka pistetään pariksi minuutiksi pauselle. Huoltotauon aikana laulajatar saa suoraa palautetta Joensuun kiimaisilta äijäfaneilta. Tässä vaiheessa toivotaan myös neidon cover-hittiä, Pursuit of Happiness. ”Well get there”, Lissie hymyilee kärsivällisesti. Suomalaisyleisö ei ole juuri ehtinyt kuunnella artistin kolmen vuoden takaista omaa albumia.

Kun gearit saadaan kuntoon, Lissie jatkaa tasapuolista settiään. Hän nakkaa nilkkurinsa pois jalasta ja soittaa hittinsä When I’m Alone ja mietin, millaisia keikkoja Sheryl Crow’lla oli uransa alkuaikoina.

Keikan puolessavälissä kuullaan kappale Little Lovin’, jonka väliosassa Lissie kannustaa yleisöä laulamaan yksinkertaista melodiaa mukana, mutta en kuule kovinkaan monen ilosaarelaisen lähtevän mukaan. Huudatus ei ota pontta, joten Lissie aloittaa toisen tahdin taputuksen, jota suomalaisyleisö lähtee seuraamaan ykkösellä.

Lissie säästää suosituimman kappaleensa, Pursuit of Happinessin, setin viimeiseksi. Fiilis on sataprosenttisen neutraali.

Myöhemmin päälavalla Disco Ensemble lopettelee perinteikästä yleisön riehuttamistaan ja Rentolavalla Jätkäjätkät aloittelee letkeätä bailaushetkeään, mutta diskoelektron ystävä kääntää katseensa Tähtitelttaan, jossa tultaisiin näkemään brittiläinen Hot Chip ensimmäistä kertaa suomalaisella lavalla.

Ilmeisesti yli kymmenen vuotta Eurooppaa tanssittanut kokoonpano ei kiihota suomalaisia samassa määrin kuin J. Karjalainen, sillä vielä 20 minuuttia ennen keikan alkua teltta on muutamaa aidalla norkoilijaa lukuun ottamatta tyhjä. Keikan lähestyessä teltta täyttyilee tasaisesti ja fanejakin on kertynyt kourallinen.

Seitsenhenkinen Hot Chip astelee lavalle asiallisen näköisenä ja aloittaa kelpo diskovedolla How Do You Do ja jatkaa ikivihreällä And I Was a Boy From School. Viimeistään nyt fanijoukko on hiessä.

Elektronisen tanssimusiikin yhtyeenä pidetty Hot Chip kuulostaa livenä yllättävän orgaaniselta, kun levyllä puhtaan selkeänä kuullut melodiat ja riffit saavatkin livetilanteessa rosoisuutta. Fania tämä ei toki haittaa, sillä tutut kappaleet ja niiden heleät yksityiskohdat kuulee päässä. Mutta ensikertalaiselle Hot Chipin kappaleet voivat jäädä livekuuleman perusteella melko laimeiksi. Vapiseeko Alex Taylorin hento ääni And I Was a Boy From Schoolin säkeistössä? Livenä huomaa, ettei Hot Chipin toisinaan nelinkertainenkin laulu ole yhtyeen vahvimpia puolia.

Myöskään visuaalisesti tämä humppaorkesteri ei näytä trendikkäältä elektrotanssittajalta: siniset ja punaiset valonheittimet ovat niin harvassa, että bändi jää enimmäkseen pimentoon Alex Taylorin punavalkoista haalaria myöten.

Etäisestä olemuksesta ja hämäristä puitteista huolimatta yhtyeen vahvat tanssihitit kuten One Life Stand, Over and Over ja Ready for the Floor saavat Tähtiteltan hymyyn. Tämä elektroyhtye ei todellakaan luota pelkkiin dj-kamoihin ja mikrofoniin, vaan biisit saavat kerros kerrokselta todellisen luomusovituksen. Orkesterimaisuus kuitenkin verottaa tanssittavuutta, sillä soitto ei kulje yhtä terävästi, nopeasti ja puhtaasti kuin levyllä, ja biiseissä oiotaan mutkia. Esimerkiksi liikuttavan diskohelmen I Feel Betterin sanat kuulostivat Taylorin laulussa pelkältä ulinalta. Teltan soundi voi olla yksi syy, mutta ei Hot Chip tullut uutta yleisöään esiintymisellään yhtään vastaan.

Hot Chip -fanit saivat kaivatun hien pintaan tunnin ja kahdenkymmenen minuutin tasajalkahyppimisellä, mutta veikkaanpa, että suurin osa Ilosaari-yleisöstä tunsi olonsa ulkopuoliseksi.

Ilosaaren lauantai loppui päälavan Nightwish-settiin, joka ei taatusti jättänyt hevi- tai muuta festarikansaa kylmäksi.

Joensuun festariviikonloppu jatkui helteisessä sunnuntaissa muun muassa Sigur Rósin ja PMMP:n rytmittämänä. Pohjois-Karjalan rokkikarkelo luottaa ensisijaisesti kotimaisiin vetonauloihin, mutta miksei luottaisi, kun taidokkaita artisteja löytyy kyllin omasta takaa.