Anton Vanha-Majamaa vieraili ruotsalaisen kamaripop-suuruuden keikalla Helsingin Tavastialla. Kokemus ei ollut pelkästään miellyttävä.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Secretly Canadian
Jens Lekman
Tavastia, Helsinki
10.9.2012
Jens Lekmanin aura on mielenkiintoinen. Göteborgissa varttunut artisti on nostanut itsensä asemaan, jossa hän voi tehdä hyvin pitkälti mitä tahansa ja silti yleisö rakastaa. Kun katselen hänen omahyväistä virnettään Tavastian lavalla kalseana maanantai-iltana ja kun näen, kuinka yleisö syö hänen egoistisesta kädestään kaiken, mitä artisti vain päättääkin tarjota, haluan lähinnä lähteä kotiin.
Night Falls Over Kortedala on eittämättä yksi 2000-luvun hienoimmista indiepop-levyistä. Se on sitä siksi, että Lekman uskaltaa olla röyhkeä, turhankin itsevarma ja kiusallisen suurieleinen. ”I swear I’ll never kiss anyone / who didn’t burn me like the sun”, Lekman laulaa valtavien jousien säestämänä ja tietää pakahduttavansa jokaikisen kuulijansa sydämen.
Lekmanin sielunkumppani on Antony Hegarty, jonka kamaripopissa on kuitenkin se kiehtova sukupuolinen ambivalenssi, joka Lekmanilta puuttuu. Jälkimmäinenkin saattaa puhua rakkaudesta kahden miehen tai naisen välillä, mutta tulokulma on suorempi ja leikkisämpi. Hegarty vajoaa useammin omaan paatokseensa, mutta toisaalta hän on kirjoittanut henkilökohtaisempia ja kauniimpia kappaleita.
Uuden I Know What Love Isn’t -albumin kappaleella Become Someone Else’s alkava konsertti ei suinkaan ole huono. Lekmanilla on mukanaan osaava livebändi, jonka olennaisin osa on taustalaulajan tontin hoitava viulisti. Hänen instrumenttinsa on Lekmanin tuotannossa se kaikista olennaisin, sillä pop-musiikkiin naitettuna viulu talsii usein kiehtovasti kauniin ja pompöösin välimaastossa. Siellä Lekmankin elää.
Välillä menee rehdisti imelän puolelle. Jens tietää olevansa Jens Lekman, modernin kamaripopin messias, jota on meille odotettu vuosien ajan. Se näkyy täpötäydessä Tavastiassa, jonka artisti ottaa haltuunsa taidolla. Hän pohjustaa kappaleensa tarinoilla, joissa vilkkuvat hänen nuoruutensa sipsitehtaan varjossa (Waiting for Kirsten) sekä matkat Australiaan (I Know What Love Isn’t) ja Berliiniin (A Postcard to Nina).
Tarinat ovat ihan hauskoja, vaikka ne kertaavat oikeastaan vain sen, mitä kappaleissakin lauletaan. Eli sen, kuinka Jens Lekman on matkannut maailmalla, kohdannut mielenkiintoisia ihmisiä ja eritoten naisia. Paljon naisia. Joutunut kuuntelemaan omaa musiikkiaan, ja varmasti salaa nauttinut siitä.
Keikan dynamiikka kärsii painotuksesta uuteen albumiin, jolta kuullaan liki kaikki kappaleet. Niistä puuttuu se disko ja elokuvallisuus, jotka tekivät Kortedalasta allekirjoittaneelle niin nautinnollisen. Tasokas lyriikka tuntuu klubikontekstissa valuvan ohi korvien. Varsinkin, kun täytyy katsoa Jensin tulkitsevan sitä ärsyttävällä naamallaan.
Mikä Jensissä sitten ärsyttää? Onko se tuo jatkuva virne, jolla hän myhäilee faniensa äärellä? Onko se tuo kovin göteborgilainen habitus, joka tuntuu väistämättä teennäiseltä? Onko se se, että hän ääntää Melbournen väärin ja puhuu paljon itsestään? Onko se tapa, jolla hän pari kertaa keikan aikana haukkaa alahuultaan tavalla, joka on niin antonyhegartya, etten kestä?
Konsertin parasta antia ovat Kortedalan olennaisimpien hittien (The Opposite Of Hallelujah, A Postcard To Nina, Sipping On The Sweet Nectar) lisäksi deep house -legenda Ten Cityltä lainattu That’s The Way Love Is, joka tuo keikkaan sitä klubiväriä, mikä viimeisimmällä levyllä on pannassa. Ja johon ainakin itse olen ihastunut. Jens, olet hyvä muusikko, mutta rakastin sinua enemmän ennen viime maanantaita.