Amerikkalainen doom metal -legenda Pentagram räjäytti Nalle Österman kuulon ja tajunnan Tampereen Klubilla.
Teksti, kuvat & videot: Nalle Österman
Pentagram
Klubi, Tampere
23.5.2014
Katson puhelimellani perjantai-iltana kello 23.57 ottamaani valokuvaa.
Siinä hän nyt seisoo, ilmielävänä, etusormi ojossa.
Robert ”Bobby” Liebling (s. 21.12.1953), Pentagram-yhtyeen harmaahapsinen laulusolisti.
Hänen takanaan seisoo Lieblingin aisapari, kitaristi Victor Griffin keskittynyt ilme kasvoillaan.
Nopeasti huomioni kiinnittyy kuitenkin eturivissä seisovaan yleisöön: nuoria, parikymppisiä tyttöjä ja poikia, haavi auki, kuin ihmettä tuijottaen.
Ihmehän tuo onkin.
Ylävasemmalta hohtava spottivalo saa miehen näyttämään siltä kuin hän olisi liekessä.
Kenties hän onkin.
Bobby Liebling, vuonna 1971 perustetun doom- ja heavy metal -yhtyeen laulusolisti.
Miten tuo mies voi olla vielä elossa?
Tamperelainen Eppu Normaali nimesi aikoinaan erään albuminsa Kahdeksanneksi ihmeeksi.
Kun nyt ollaan Tampereella, niin olkoon Bobby Liebling Tampereen se yhdeksäs.
Elävä legenda, kävelevä ihme.
Ihmeiden aika ei ole ohi.
Jokainen, joka on katsonut Pentagramista tehdyn hienon dokumenttielokuvan Last Days Here on varmasti tullut kysyneeksi itseltään, miten tuo harmaahapsinen ja heiveröinen addikti on vielä hengissä.
”Olen käyttänyt huumeita 44 vuotta. Olen ollut koukussa heroiiniin 39 vuotta ja crack-kokaiiniin 22 vuotta”, kertoo Liebling dokumentin alkupuolella.
Seksi, huumeet ja rock’n roll – populaarimusiikin pyhä kolminaisuus.
Myytti, jolla ollaan vuosikymmenten ajan elätetty huumekauppiaita, parittajia, prostituoituja, anniskeluravintoloita, apteekkareita ja alkoholiviranomaisia.
Nyt tuo 60-vuotias uudestisyntynyt heavylaulaja juo pullovettä lavalla.
Last Days Here kertoo kuvaavasti, mitä tapahtui, kun Liebling käytti muutakin kuin pullovettä. Silloin keikat keskeytyivät jo biisin tai parin jälkeen, mikäli Liebling ylipäätään löysi tiensä lavalle.
Päihderiippuvainen Bobby Liebling tuskin olisi miellyttänyt niitä katsojia, jotka olivat saapuneet kahtena iltana Tampereen Klubille katsastamaan amerikkalaisen metallilegendan nykykunnon.
Elävän ihmeen.
Miehen, joka kapusi Helvetin porteilta pitkät portaat takaisin elävien kirjoihin.
Hattu pois päästä ja syvä kumarrus.
Molempina iltoina Klubin lauteet ovat lämmitelleet suomalaiset Ranger ja Seremonia. Niiden keikkakunnon analysointi jääköön toiseen kertaan puhtaasti siitä syystä, että saavun perjantai-iltana Klubille vasta siinä vaiheessa, kun molemmat ovat jo soittaneet settinsä.
Tämä kirjoitus on pyhitetty Pentagramille.
Loppuunmyyty Klubi ottaa Lieblingin ja kumppanit vastaan kuin kansallissankarit, jotka ovat juuri tuoneet kansalle jääkiekkokultaa.
Kultaahan nämä miehet Suomeen ovat tuoneetkin.
Metallikultaa.
Murskaavat riffit ja psykedeeliset tunnelmat vuorottelevat, kun Victor Griffin murjoo kitarastaan toinen toistaan rujompia riffejä ja Liebling kailottaa kaihoisia laulumelodioita surumielisellä äänellään.
Myös basisti Greg Turley ansaitsee puhtaat paperit: hänen groovaava bassonsoittonsa tuo mieleen Kimmo Aroluoman takavuosien juoksutukset Jimsonweedissä, lavaliikehdintä ja polvityöskentely taas Olli-Pekka Laineen lavahabituksen Rickenbackereineen Amorphisin Elegy-levyn aikoihin vuonna 1996.
On harmillista, ettei rumpali Sean Saley ole soittajana samaa kaliiperia.
Saleyn soitto on toisaalta liian pehmeää ja köykäistä, jota hän kompensoi soittamalla liian teknisiä fillejä ja kikkakolmosia osoittaakseen ilmeisesti yleisölle, että kyllä hän osaisi soittaa paremmin, mutta vedetään nyt sitten köykäisemmin, kun kerran nämä laulut niin pitää esittää. Pääasiahan on, että pääsee kiertelemmään vähän muailmoo Lieblingin kyljessä.
Odotan innolla, milloin vuonna 2012 Pentagramiin liittynyt Saley tekee seuraa yhtyeen yhdelletoista (11) aiemmalle rumpalille.
Yleisö ei tunnu olevan tällaisista muotoseikoista milläänsä. Ehei, se on pähkinöinä. Rytmikkäät ”PEN-TA-GRAM”-huudot raikuvat kappaleiden välissä pitkin Klubia, kun amerikkalaisen underground-metallin murjottu sotasankari Bobby Liebling haahustelee ozzymaisesti ympäri lavaa hieman häkeltyneenä mutta kiitollisena ja imarreltuna saamastaan vastaanotosta.
Koen vaistomaisen tarpeen suunnata lavan eteen pääsemään osalliseksi Lieblingin eteerisestä aurasta ja taltioimaan hänen karismansa sekä suuruutensa älypuhelimellani teille, arvon Rumban verkkosivujen lukijat.
Näin jälkeenpäin katsottuna eturiviin hakeutuminen ei ollut välttämättä viisain teko.
Loppuunmyydystä konsertista huolimatta pääsen ujuttautumaan varsin helposti eturiviin tuijottelemaan Turleyn polvia ja leveälahkeisia farkkuja.
Panen myös merkille Lieblingin komeat ratsastussaappaat sekä ihoa myötäilevät tiukat käärmeennahkahousut.
Housujen etumus näyttää pullottavan kiitettävästi.
Eturivistäkin löytyvä suomalainen naiskauneus ei ole jäänyt Lieblingiltä huomaamatta. Kyllä tällaisen yleisön edessä kelpaakin patsastella kalu jäykkänä.
”Jumalan siunausta kaikille teille, jotka olette saapuneet paikalle. On hienoa olla takaisin Suomessa, nyt pääsen taas näkemään kaikki teidät upeat blondit”, kuten Liebling veistelee hörähdyksen kera ennen yhtyeen versiota Nina Simonen vuonna 1964 ensiesityksensä saaneesta Don’t Let Me Be Misunderstood -klassikosta.
Jumalan siunausta. Ei Saatanan.
Eturivissä teen pelottavan havainnon: bändillä on aivan infernaalinen lavavolyymi.
Edellisen kerran olen törmännyt näin äänekkääseen lavatoimintaan huhtikuussa 1989, jolloin amerikkalainen Manowar valtasi Helsingin Kulttuuritalon lavan Kings of Metal -kiertueellaan.
Tuolloin ovella jaeltiin pahaa aavistamattomille kuulijoille sentään vihreitä korvatulppia läpinäkyvässä muovirasiassa, jota koristi Manowarin logo.
Niitä tulppia todellakin tarvittiin, kun Joey DeMaio ja kumppanit panivat sellaiset bakkanaalit pystyyn, että rappaukset irtosivat seinistä.
25 vuotta piti elää kokeakseen saman.
Vaan nyt eivät ole edes Manowarin tai Earin korvatulpat tukena – saati Pentagramin.
Kuulohansan mukaan rock-konsertissa saisi altistua vain neljäksi minuutiksi 106 desibelin äänenpaineelle. Jos lukema nousee 115 dB:iin, ei lainkaan.
Desibelitason mittaria minulla ei ole, mutta nyt liikutaan kipurajoilla Victor Griffinin Marshallin kitarakaapin tuutatessa riffiä riffin perään suoraan vasempaan korvaan.
Jos Spinal Tapin kitaristi Nigel Tufnel väänsi vahvistimensa yhteentoista, on Griffin löytänyt potikoistaan vielä jonkin mystisen lisäpykälän.
Ei auta kuin purra hammasta, sillä täytyyhän tämä inferno taltioida jälkipolville.
Tämä murskaavien riffien ja elävän kuolleen pyhä liitto.
Liitto, joka jättää lähtemättömän muistijäljen.
Seuraavana päivänä korvissa humisee ja tasapainoaistini tuntuu kadonneen pitkin Pirkanmaata
Muutamaa tuntia myöhemmin, astellessani pitkin Tampereen Hämeenkatua, yrittää kuvankaunis nuori neito tarjota minulle hengellistä luettavaa, kenties nähtyään edellisiltana 20 eurolla ostamani uuden Pentagram-paitani.
Kieltäydyn kohteliaasti.
Hänen jumalansa ei ole minun jumalani.
Tätä kirjoittaessani vasen korvani vinkuu jo kolmatta päivää saatanallisena muistona rockmusiikin turmeltuneisuudesta ja vaarallisuudesta.
Tämän keikan muistan koko loppuelämäni.
Maija Lahtisen ottamia upeita valokuvia Pentagramin torstaisesta keikasta löytyy täältä.
Bobby Lieblingin mietteitä Tampereen-keikkojen alla voi katsastaa Vince Boncamperin tekemästä haastattelusta YouTubesta.