Juhlaviikoilla kuultiin vuoden pöyristyttävintä, hävyttömintä ja hauskinta musiikkia

Huvilateltassa perjantaina esiintynyt Anna Meredith viljeli musiikissaan härskiä muusikkohuumoria, tyhmää kikkelijatsia sekä lottoarvontatahtilajeja – ja lopetti keikkansa soittamalla Metallicaa.

Mikael Mattila

Anna Meredith
23.8.2019
Huvilateltta, Helsinki

”Vapauttakaa ruumiinne, täällä edessä on paljon tilaa”, skottilainen säveltäjä Anna Meredith huikkaa noin kolmannen kappaleen jälkeen. Näen Huvilateltan takarivistä erään ystäväni tumman hahmon alkaneen lähestyä lavaa.

”Seuratkaa tätä rohkeaa miestä tässä!”

Ja mehän seurasimme.

Sitten Anna Meredith soitti vähän lisää täysin pähkähullua musiikkiaan, jossa yhdistyivät lottoarvonnalta kuulostavat matikkarock-tahtilajit, kamarimusiikilliset luritukset ja muusikkohuumorilliset silmäniskut.

Hän ja hänen viisihenkinen yhtyeensä osoittivat, miten muun muassa tuuban ja sellon sisältävä bändi voi olla yhtä aikaa pöyristyttävän tekninen ja vastaansanomattoman tanssittava. Hän myös todisti, miten hölmön muusikkohassuttelun voi kääntää kummelimaiseksi riemuvoitoksi kuitenkaan vetämättä sitä läskiksi.

Tämän mielipuolisen touhuamisen edessä ei voinut kuin nauraa epäuskoisesti, kun bändi heitti biisi toisensa jälkeen lisää löylyä kiukaalle yhä äärimmäisempien kitaratiluttelujen tai sello-klarinettivuoropuheluiden muodossa.

Kaikki tämä tehtiin suurella sydämellä, huumorintajulla ja Meredithin itsensä nörttimäisellä kirkasotsaisuudella. Aiemmin tosikkomaisten kitaraurheilijoiden tai musiikkitieteen professoreiden hallussa ollut modernistinen harmonia vapautettiin riemastuttavaksi ilotteluksi, jota ei ollut tarkoitus kuunnella otsa rypyssä vaan hymyssä suin ja hiessä päin.

Esimerkkinä vaikkapa pöydän heti alkuun puhdistanut R-Type: siinä kuuluvat yhtä aikaa Joe Satrianin hengästyttävät kikkelijatsijuoksutukset sekä Giorgio Moroderin diskosynat. Korkeintaan ehkä Daft Punk on onnistunut yhdistämään kaksi eri maailmaa näin herkullisesti yhteen.

Jos Meredithin tykittelyn haluaa kuitenkin johonkin perinteeseen kytkeä, nousee mieleen pääosin Euroopassa 1970-luvun puolivälissä elänyt Rock in Opposition (lyh. RIO) -liikehdintä.

Se kattoi alleen kaikenkarvaisen ryhmän hieman progen kulta-ajan jälkeen tulleita bändejä, joiden tyyli oli jalostettu suunnilleen jazzista ja kamarimusiikista, ja joiden instrumentaatioon saattoi kuulua rokkibändisoittimien lisäksi orkesteripuhaltimia tai jousia. Sen vaikuttajat olivat tietenkin yliopistotaustaisia taidemuusikkoja.

RIO-liike ja sen bändit, kuten Henry Cow, Art Zoyd tai Univers Zero, halusivat kuitenkin profiloitua selkeän vakavaksi, älylliseksi musiikiksi, jonka ”vaikeus” oli tietoinen vastalause ”kaupalliselle” musiikille.

Anna Meredithin musiikki on onneksi syntynyt aikakautena, jolloin ehdottomuus ja ryppyotsaisuus ovat piirteitä, joiden suuntaan korkeintaan vinkataan lempeästi silmää. Tähän ajatusmalliin sopii täydellisesti sekin, että hulvaton setti lopetettiin omintakeiseen mutta selkeästi rokkaavaan tulkintaan Metallican Enter Sandmanista.

Ja taas naurettiin, jorattiin ja laulettiin. Kuten hyvällä popkeikalla pitääkin.

”Kuuluuko huumori musiikkiin”, kysyi toinen kuvainraastaja Frank Zappakin aikoinaan. No tottavie kuuluu, mutta Meredith vastaa kysymykseen sydämellisemmin. Zappan otteessa oli periamerikkalaista kyynisyyttä ja tiettyä erikoismiehille ominaista maskuliinista pyrkimystä älylliseen ylemmyyteen.

Meredithin musiikista puuttuu elitismi ja tällainen musiikillinen kartesiolaisuus. Hän haluaa olla aidosti sillanrakentaja vakavan instituutiomusiikin ja pop-karnevalismin, älyn ja lihan välillä.

Siinä hän on aikakautemme kiistattomia neroja.