K-X-P haluaa saattaa yleisönsä euforiaan ja kauas sen tuolle puolen

K-X-P:n levynjulkaisukeikka Helsingin Tavastialla näytti, että yhtyeen visio on kirkastumassa joksikin populaarimusiikkia suuremmaksi.

Mia Peltola

K-X-P
Tavastia, Helsinki
20.5.2015

K-X-P:n kolmannen albumin julkaisukeikka oli nykypäivän mittareilla harvinainen, sillä III Part I -levyn vinyylipainos oli ehtinyt myyntipöydälle. Myös Tavastian lavalle noussut kokoonpano oli poikkeuksellinen.

Timo Kaukolampi oli tietenkin K. Tuomo Purasen sijaan P:nä nähtiin multi-instrumentalisti Juho Viljanen, joka on ilmeisesti lunastamassa Purasen paikkaa livekokoonpanossa. Lyömäsoitinkioskit viestivät, että X laskettiin potenssiin kolme.

Huppuihin ja kaapuihin verhoutuneet rumpalit olivat K-X-P:n ykkösnyrkkiin lukeutuva Anssi Nykänen lainalyöjät Ilari Larjosto ja Abdissa Assefa rinnallaan. Nykäsen vaihto- ja tupla-X:nä saksalaisen särmää motorikia yleensä nakuttava Tomi Leppänen oli komppeineen Euroopassa Circlen selkärankana.

K-X-P:n musiikki elää rummun pumppaavasta pulssista. Lyömäsoittajien yhteiskemia olikin kriittisessä roolissa, sillä transsista ravistuttaviin rytmihäiriöihin ei ole varaa.

Sepän käsillä raa’asti groovaava Nykänen toimi sydämenä, jota Larjoston Leppästick-kanavointi tikkasi ja kiritti. Monipuolinen perkussionisti Assefa otti tarkkailijan roolin ja lisäsi mausteensa rumpuhuumaan tyylitajuisesti.

Ulkopuolelta katsottuna Kaukolammen visio K-X-P:n evoluution määränpäästä on selkeä. Ensimmäisellä levyllä elektromaustettu krautrockhenkinen poljento otti uskaliaasti vastaan haasteen kuulijoiden tanssittamisesta.

Eponyymi debyytti (2010) oli tuore tapaus, lokeroitiinpa se rockiksi tai tanssimusiikiksi, vaikka yhtye unohtui paikoin raakilemaiseen jamitteluun.

Toiselle albumille visio oli kirkastunut. II:n (2013) sävellykset olivat koukkuja kaihtamattomia ja ytimeltään teräviä. Vaikka keikoilla Kaukolampi manasi joukkonsa auringonnousuun asti hypnoottisesti myllyttäväksi pysäyttämättömäksi voimaksi, levyllä pitäydyttiin vain kulmahampaiden vilauttelussa.

III Part I kuljettaa K-X-P:tä kohti määränpäätä, jossa yksittäiset kappaleet menettävät merkityksensä – paitsi Space Precious Timen nostaessa päätään –, valomerkistä ei ole kuultukaan ja vieressä tanssivan kanssa keskustellaan ainoastaan kehonkielellä.

Arki-ilta Tavastialla ei vielä ollut se paikka, mutta pakollinen välietappi.

Mustiksi kummituksiksi pukeutuminen alkoi viimein käydä järkeen. Kasvoton joukko ratsasti hypnoottisella pulssilla, jonka funktio oli rikkoa kellot ja muuttaa katuvalot stroboiksi. Sähköisesti seinällä väreilleet äärettömän symbolit korostivat tehtävän tärkeyttä.

Krautrockista kirjoittaessa toimittajat intoutuvat usein urheiluanalogioihin. Se on helppo ymmärtää, sillä toistoon pohjautuva tasajakoinen tamppaus luo niin vahvoja mielleyhtymiä esimerkiksi kestävyysjuoksuun, vaikkei allekirjoittaneella olisi pakollista Cooperia kummempaa kokemusta lajista.

Runner’s high on termi, jolla kuvataan kehon valtaavaa euforista tunnetta, kun juoksu alkaa rullata kuin itsestään. K-X-P ei tarvinnut kilometrien kiitorataa saavuttaakseen sen, vaan kappaleen vaihtuessa nopea spurtti hienovaraisen rakentelun sijaan riitti.

K-X-P taiteili kliimaksin rajalla, tarjoten välillä vilauksen siitä, miltä sen tuolla puolen näyttää.

Liitävä askellus pysähtyi encoressa tamppaamaan raskaasti paikoilleen Rolf Harrisin Sun Arisen hokemaa mukaillen. Maaliviivan häämöttäessä loppukiri huipentui tuhoisin seurauksin rumpalitrion repiessä kappaleen valtimot auki.

K-X-P tietää, minne se on menossa ja keikka oli osoitus, että työkalut sinne pääsyyn ovat nyt käsillä.