Odd Futuren nuori lupaus tarjosi keikallaan improvisoitua stand-up -komiikkaa ja kurkistuksen mielensä synkkiin kolkkiin.
Teksti: Anna-Maija Lippu, kuvat: Jenna Pietikäinen
Earl Sweatshirt
Nosturi, Helsinki
6.3.2013
Nosturissa on melko hiljainen torstai-ilta. Vähän ujo limudisko-fiilis jopa. Porukka seisoo seinään nojaillen, kukaan ei riehu. Ilmassa vallitsee kuitenkin semmoinen odotuksen tunne, että ”ei tää tähän jää”. Vähän niin kuin Ruotsin-risteilyllä. Buffetissa ollaan ihmisiksi, kunnes myöhemmin yökerhossa sama porukka bailaa tai tappelee änkyräkännissä keskenään.
Verhojen takaa lavalle ilmestyy hintelä, afropäinen hahmo. Hän on Earl Sweatshirtin dj Taco Bennet. Tähän mennessä seiniin ei enää nojailla ja permanto ja parvi ovat täyttyneet kiitettävästi. Dj painaa nappia, uhmaava biitti lähtee soimaan ja hän nostaa kädet ilmaan.
Illan päätähti ei edes ole lavalla, biisi ei ole hänen, mutta yleisö sekoaa joka tapauksessa. Onko se aitoa innostusta, vai onko mahdollinen kannabiksen pössyttely tehnyt tehtävänsä ja saanut vartalot hetkumaan hassusti?
Onko tyhmää olla Odd Future -fanipaita päällä ja 19 euroa maksavat Golf Wang -donitsisukat jalassa ilman, että on pilvessä tai tekee jotain kynärpäätaktiikkaa muistuttavaa tanssiliikettä koko ajan?
Onko Nosturiin tultu katsomaan Earl Sweatshirtiä vai esittämään Kalifornia-kovista?
Earl astelee lavalle. Yleisö sekoaa hieman lisää. Ei kuitenkaan siinä kurkun käheyttävän kiljumisen ja jalat puuduttavan hyppimisen mittakaavassa. Missä ovat nämä hurjat, idolilleen elävät sekofanit? Heitä ei ole. Mutta se ei ole pettymys, muulle yleisölle tai varmaan artistillekaan. Earl kun on sen verran tuore tulokas, että on lähes mahdotonta olla yksinomaan Sweatshirt-fani henkeen ja vereen. Ei siinä mitään. Katsotaan, onko hänestä kenties ainesta tällaisten fanien saamiseen jonain päivänä.
Biisit rullaavat hyvin: Chum, Hive ja Sunday toimivat odotetusti parhaiten. Tärisevä basso saa jonkun vanhan keikan jäljiltä katonrajaan liimautunutta konfettia irtoamaan, ja sitä leijailee hitaasti alas yleisöön pala kerrallaan.
Setti ei vaikuta erityisen suunnitellulta, mutta se ei ole huono asia. Earl vetää aina biisin tai pari ja menee sitten nojailemaan Tacon dj-pöytään, että mitäs soitettaisiin seuraavaksi. ”Ei tota, ääh, toi ei oo hyvä.” Tyttö yleisöstä huutaa biisitoiveen.
”Mä oon siinä biisissä joku 25 sekuntia!” Earl vastaa. ”En mä sitä vedä. Jos teet mulle sata punnerrusta tässä ja nyt, niin sitten soitan ihan mitä haluut.”
Tinkiminen punnerrusten määrästä laskee 30 kappaleeseen, mutta diiliä ei silti synny. Saadaan hyvät naurut ja meno jatkuu.
Yhtäkkiä permannolle muodostuu pieni moshpit. Olenko minä ylimielinen tylsimys, vai vaikuttaako ilmiö vain todella kiusalliselta pienellä räppikeikalla? Pojat hyppivät ja tönivät toisiaan, väsyvät vähän ajan päästä ja palaavat totuttuun itsekseen baunssailuun ja käsien heiluttamiseen. ”Oli pakko kokeilla”, pojat varmaan ajattelevat itsekseen peitotakseen lymyävän nolouden tunteen.
”Mä nimeän sut nyt uudestaan”, Earl tiedottaa lettipäiselle miehelle yleisössä. ”Sä oot… Keyan!”
Hiljaisehko suomalaisyleisö ei voi muuta kuin nauraa Petriltä näyttävän kaverin saadessa katu-uskottavan jenkkinimen. ”Keeyaaan!” Taco huutaa. ”Keyan kuulostaa kyllä aika getolta”, Earl toteaa. ”Keyan on sen tyypin nimi joka ammutaan kadulla jossain huonossa leffassa.”
Tässähän vain kaksi kaveria heittää läppää, välillä yleisönsä kustannuksella. Meinaa melkein unohtua, että ollaan keikalla. Ja että tätä nuorukaista povataan Los Angelesin hiphopin tulevaksi mestariksi. Vastahan se oli Kendrick Lamar.
Mutta Earlin takana on paljon hypeä. Osaksi hänen mielenkiintoisen taustansa takia. Earl julkaisi hyvin vastaanotetun esikoisalbuminsa 2010, mutta pian tämän jälkeen nuori lupaus katosi musiikkirintamalta. Kävi ilmi, että Earlin äiti oli lähettänyt huonosti käyttäytyvän poikansa Samoan saarelle kouluun, jossa hoidetaan ongelmanuoria.
Odd Future -pomo ja Earlin isovelihahmo Tyler, the Creator aloitti Free Earl -kampanjan, ja samaisella tekstillä printattuja t-paitoja tuli myyntiin pössyttelevää, ovelasti riimittelevää poikaa kaipaaville hipstereille.
Earl kunnostautui – ainakin jossain määrin – Samoalla ollessaan ja sai palata kotiin ja studioon työstämään toista albumiaan. Doris julkaistiin viime vuoden elokuussa, ja arviot olivat jälleen ylistäviä. Seuraava askel oli luonnollisesti kiertue, joka nimettiin ovelasti Wearld Touriksi. Helsinki on Earlin toinen kaupunki koko rundilla.
Tämä on niitä mielenkiintoisia keikkoja, kun esiintyjä ei ole vielä tehnyt suurta kansainvälistä läpimurtoa ja mietityttää, katsotaanko tässä tulevaa supertähteä. Meno on rento, ja Earl tuntuu niin tavalliselta Los Angelesissa kasvaneelta 20-vuotiaalta miehenalulta kuin vain voi. Kaikki hehkutus hänen musiikistaan tietysti nostaa hänet hieman eri tasolle, mutta Earl ei ole itsekään omaksunut sitä korkeaa statusta, mitä jotkut koettavat hänen nimensä yhteyteen liittää.
”Siinä menee häilyvä raja, milloin osaa olla ylpeä siitä, että on hyvä jossain, ja milloin on vain kusipää”, Earlin on kuultu sanoneen.
Hän ei ole vielä kumpaakaan. Hän sanoo ”teidän eurooppalaisten” puhuvan oudosti ja käskee hiljaisia katsojia kääntymään ympäri, sillä he eivät ole tarpeeksi riehakkaita ansaitakseen nähdä loppukeikkaa. Kuittaus tulee lämpimällä huumorilla. Harva niin sanotusti iso artisti ottaa yhtä rehellistä ja tuttavallista kontaktia yleisöönsä. Ei voi olla pohtimatta, että jos Earlista vielä tulee iso tähti, käyttäytyykö hän enää samalla tavalla. Hulppeissa lavapuitteissa esiintyvät megastarat kun yleensä tyytyvät huutamaan pari kertaa ”Are you having a good time?!” ja siinä se.
Toisaalta Earlia on hyvin vaikea kuvitella hulppeisiin lavapuitteisiin. Se tuskin on hänen tavoitteensakaan. Yksinkertainen, koruton lavashow ei aina ole merkki pienistä resursseista vaan harkitusta päätöksestä. Sitä paitsi Earlin sanoitukset kuvaavat usein sen verran härskejä ja synkkiä skenarioita ja ajatuksia, ettemme välttämättä edes haluaisi nähdä niitä esitteleviä lavasteita tai videoita taustascreenillä.
Onko tämä siis tässä? Jos Earl Sweatshirt ei sovi isoille lavoille, kuuluuko hänen suosionsa enää kasvaakaan? No, hänellä on Odd Future, tuo iso porukka, joka pystyy täyttämään kesäfestareiden teltat poikien egojen yhteissummalla. Tyler, the Creator tuo ehkä 50 prosenttia, Earl 30 ja muut tuovat loput. Onko jako reilu?
Sen päättävät nuo donitsisukkaiset fanit, joista jokainen on varmaan valinnut oman suosikkinsa, kuin tytöt aikanaan Spice Girlseistä.