Kaisaniemen Neil Young -kansanjuhla ei tavoittanut Springsteen-hurmoksen astetta

Kaisaniemenpuistossa koettiin melkoinen spektaakkeli, kun Neil Young & Crazy Horse kurittivat yleisöä mahtavalla äänivallillaan. 

Teksti ja kuva: Tuukka Hämäläinen.

Helsinki Classic Festival: Neil Young & Crazy Horse, J. Karjalainen, Latebirds Allstars
Kaisaniemenpuisto, Helsinki
5.8.2013

Heti porteista astuessani tajuan olevani keski-ikäisten paratiisissa. Tänne tulevat nostalgiannälkäiset post-nelikymppiset heilumaan ja tuttujaan morjestelemaan. Okei, lievää liioittelua: Onhan paikalla parikymppisiäkin, mutta ikäjakauman painotus käy silti heti selväksi.

Aiemmin muun muassa Stingin tähdittämä Helsinki Classic on tänä vuonna järjestetty Neil Youngin ympärille, ja rock-legenda onkin houkutellut paikalle yli 15 000 kuulijaa. Mikäpä siinä, hienoa että vanha kultakurkku vieläkin kiinnostaa. Nuorempaa kuulijakuntaa ei tosin niinkään paljon, ellei sitten nuoriso ole kokenut liki 90 euron lippuja turhan tyyriiksi.

Tähtivieraiden avustama Latebirds-kokoonpano aloittelee jo ennen ilmoitettua esiintymisaikaansa valtaosan yleisöstä ollessa vielä porttien ulkopuolella. Latebirdsiin suhtaudutaan hieman varauksella, vaikka setti onkin klassikkopainotteinen. Tuomo Prättälän, Anssi Kelan, Jonna Tervomaan ja Tokelan tukemana yhtye esittää muun muassa Don Henleyn ja The Bandin tuotantoa.

Positiivisin yllätys on kuitenkin Anssi Kelan Bruce Springsteen -imitaatio Atlantic Cityssä. Kelahan kuulostaa vähintään yhtä Brucelta kuin Bruce itse!

Toisena lämppärinä esiintyvä J. Karjalainen villitsee yleisöä Telepatialla, Väinöllä ja Avaruuden ikkunalla. Hyvin tuntuu uppoavan, keski-ikäisten kaljatuopit senkun heiluvat. Itse vanhenen Karjalaisen keikan aikana 20 vuotta. Viimeistään Sydänlupauksen kohdalla alan kaivata omakotitaloa ja eläkekassaa.

Onneksi Neil Young nousee pian lauteille Crazy Horse -yhtyeensä kanssa rockaamaan rähmät pois silmistä. Avauskappaleen Love and Only Love hillittömät revittelyt avaavat keikan sellaisella intensiteetillä, että alan epäillä Youngin tuhlaavan kaiken energiansa jo alkumetreillä.

Pelkoni osoittautuu kuitenkin aiheettomaksi. Hullu Hevonen jaksaa laukata yli parituntisen setin, johon mahtuu niin klassikoita kuin uuttakin tuotantoa. Youngin soolona esittämät Heart of Gold ja Bob Dylan -coveri Blowin’ in the Wind saavat viimein passiivisen yleisönkin hieman laulamaan, mutta vasta Fuckin’ Upin huudatuksissa tunnelma nousee yhtyeen ansaitsemalle asteelle.

Keikan huippuhetkeksi muodostuu kuitenkin Psychedelic Pill -albumin ponnekas Walk Like a Giant, jonka vihellykset kaikuvat päässä vielä aamuyön tunteina. Loppurymistelyiden aikana roudarit ampuvat paperiroskaa lavalle. Piileekö siinä jokin syvempikin merkitys?

Young onkin yhtyeineen parhaimmillaan uusissa kappaleissa, vaikka myös Hey Hey, My My (Into the Black) ja Buffalo Springfield -kappale Mr. Soul taittuvat letkeästi. Pakollista Cinnamon Girlia laulaessaan on Youngilla lievästi tympääntynyt ilme, mutta niin hänellä on kyllä usein muutenkin.

Encorena Crazy Horse rytistää vielä Sedan Deliveryn ja siinä keikka sitten onkin. Rockin’ in the Free World ja After the Gold Rush jäivät kuulematta, mutta niin myös oma suosikkini Love and War (mitä olikin varmaan turha toivoa).

Lopputulema onkin, että aneemisesta yleisöstä huolimatta Neil Young lunastaa lupauksensa. Konsertti on tiukkaakin tiukempi ja pitää otteessaan loppuun saakka. Vaikka ilmassa lievää kansanjuhlan tuntua onkin, ei Youngin konsertti herätä samanlaista hurmosta kuin Bruce Springsteen jokaisella keikallaan. Se on sääli, sillä tällä näytöllä mies ansaitsisi paljon fanaattisemman yleisön.

Settilista:

1. Love and Only Love
2. Powderfinger
3. Psychedelic Pill
4. Walk Like a Giant
5. Hole in the Sky
6. Human Highway
7. Heart of Gold
8. Blowin’ in the Wind
9. Singer Without a Song
10. Ramada Inn
11. Cinnamon Girl
12. Fuckin’ Up
13. Mr. Soul
14. Hey Hey, My My (Into the Black)
*
15. Sedan Delivery