Käpertynyttä kitarapainia – Marc Ribot Porissa

Tom Waitsin luottomieheksikin tiedetty kitara-avantgardisti osoitti, miten sanattomalla, romuluisella kitaraimprovisaatiolla saadaan hiljennettyä teatterillinen ihmisiä puoleksitoista tunniksi.

Mikael Mattila

Marc Ribot
29.1.2019
Studio Hilkka, Pori

Kaiken olennaisen Marc Ribotista ja hänen keskivertokeikkojensa luonteesta kertoo varmaankin se, että hän aloittaa esityksensä koputtelemalla ja hiplaamalla elämää nähneen akustisen kitaransa kantta.

Ele on Ribotille varmasti arkinen, mutta samalla se paljastaa tilanteen luonteen. Hänen lähestymistapansa kitaraan ei varsinaisesti ole maailman konventionaalisin. En toisaalta usko, että kukaan Porin loppuunmyydyn Hertta-teatterin noin sadasta vieraasta on tätä odottanutkaan, mutta silti Ribotin ote on rujoudessaan ainutlaatuinen.

Hän pitää kitaraansa kuin painiotteessa, käpertyen lähes kokonaan sen päälle. Useimmiten soitto näyttää siltä, kuin hän painisi soittimensa kanssa henkensä kaupalla. Toisaalta aggressiivista kieltenirtirepimistä saattaa seurata sarja selkeitä, hauraita melodianpätkiä.

Ribotin ekspressionistisen soiton sielu taitaa elää kuitenkin Karibialla. Tämä johtuu mitä suurimmissa määrin siitä, että hän sai ensimmäiset eväät soittoon haitilais-amerikkalaiselta opettajaltaan Frantz Casseusilta, jota maailmanmusiikkimerkki Smithsonian Folkways aikoinaan äänitti omiin katalogeihinsa.

Hurjimmankin rapsuttelun jälkeen hän päätyy kerta toisensa jälkeen pomppivaan, lyyriseen méringue-pyörittelyyn. Plektrakäsi vatkaa niin suurieleisesti, että näyttää kuin hän hämmentäisi gumbo-kattilaa koko teatterin edestä. Naurattaa.

Toisena traditiona Ribotin soitossa elää 1960-luvun jazz. ”Tuo oli muuten John Coltranea”, ”tämä äskeinen oli jonkinlainen versio Eric Dolphyn Out to Lunchista”, hän tokaisee villiksi rönsynneiden teemavariaatioiden jälkeen.

Tämä perinnetietoisuus kytkee hänet osaksi jonkinlaista kitaraeksentrikoiden ”vanhaa liittoa”; samaan herrakerhoon kuin Derek Bailey, Fred Frith ja Bill Frisell. He ovat free jazz -kitaralle samanlainen kunniagalleria kuin Ornette Coleman, John Coltrane ja Anthony Braxton saksofonille. Yhtäaikainen jäyhyys, rosoisuus ja toisaalta räjähtävä voimakkuus tuovat mieleen etenkin kaksi jälkimmäistä nimeä.

Samalla on hätkähdyttävää oivaltaa, mitä kaikkea tuohon nuhjuiseen pikkutakkiin ja tahattoman trendikkäisiin faijalenkkareihin sonnustautuneeseen pipopäiseen newjerseyläisukkoon ja hänen omintakeiseen esiitymiseensä tiivistyy. Tämä johtuu siitä, että vaikka Ribot onkin noin viidelläsadalla albumilla (mainitaan tässä nyt sitten sooloalbumien lisäksi tutut nimet kuten Tom Waits, Elvis Costello, Marianne Faithfull ja John Zorn) soittaneena melko rutinoitinut tekijä, ovat tällaiset improvisaatioon pohjaavat yhden soittimen soolokeikat kuitenkin ehkä paljainta mahdollista musiikkia.

Moinen monologi vaatii tietenkin karismaa ollakseen lainkaan kiinnostava, ja Ribotilla tätä karismaa ehdottomasti on. Hänen hikisessä työstössään elää lähes maaginen pulssi ja rytmi. Sellainen, jossa olennaiseksi muuttuu myös kielten ympärillä soiva pienen teatterisalin hiljaisuus.

Hiljaisuuteen voi nimittäin kuvitella kaikki tyhjät kohdat: kun hän kaahaa vapaiden osien läpi takaisin maanläheisiin Karibia-herkutteluihin, tuntuu, kuin kitaran ympärillä soisi kokonainen orkesteri. Sellainen, jonka toinen kitaralegenda John Fahey lisäsi joillekin 1970-luvun levyilleen. Ribotin ei tarvitse, hänen rosoinen pulssinsa riittää.

Taito on harvinainen, mutta ainakin sillä voi saada teatterillisen ihmisiä hiljaiseksi yli puoleksitoista tunniksi.