Kube
Tavastia, Helsinki
5.11.2021
Keikka on ilmoitettu alkavaksi 21.30, joten totta kai ovella on kyseiseen aikaan Urho Kekkosen Katua pitkin valuva näyttävä jono, josta selviytyminen ottaa aikansa – Tavastia onkin jo etukäteen lähettänyt muistutusviestin siitä, että koronapassitarkastuksen takia sisäänpääsyssä voi kestää tavallista kauemmin. Pari yritteliästä mutta koronapassitonta Kube-fania joutuu nielemään pettymyksensä ja poistumaan viime hetkillä jonosta, sillä asiaa ei vakuuttavista puheista huolimatta katsota Tavastian puolesta läpi sormien.
Harvemminpa keikat alkavat ilmoitettuna ajankohtana, ei tänäkään iltana. Melko vähäeleisesti mainostetun illan esiintyjäkaartiin ei missään yhteydessä oltu etukäteen liitetty Kuben rinnalle muita, joten onkin yllättävää nähdä malttamattoman odotuksen jälkeen lavan ottavan haltuun kaksi ei-Kubea. Kyseessä on muutaman biisin mini-lämppärikeikka, jonka hoitaa kunniakkaasti serkusten Karim ja Taha El Ouacefin muodostama El’o. Tämän vuoden puolella Kuben Killah-levymerkille siirtynyt kaksikko on tehnyt musiikkia vuodesta 2018 ja tiputellut singlejä tasaiseen tahtiin, joista viimeisin, vakavaan pallotteluun keskittyvä Swish, ilmestyi loppukesästä.
Totta puhuen duon vilpittömän innostunutta lavamenoa olisi mielellään joraillut pidempäänkin kuin sen nelisen biisiä, mutta Kubea on tultu katsomaan, ja Kubea saamamme pitää. El’o on tuskin ehtinyt poistua lavalta, kun pääesiintyjä ilmestyy lippis päässä ja aurinkolasit silmillä lavalle lähes varkain. Siinä ei kuitenkaan montaa sekuntia mene, kun tunnelma on räjähtänyt kattoon: Kuben kanssa vuosikaudet esiintynyt DJ Marcello pistää biittiä kumisemaan, ja Kube tokaisee: ”Nyt mennään vitun lujaa, ey? Nyt ei pehmoilla!”. Turvallisena tunnelmaan johdattelijana ekaksi biisiksi on valittu parin vuoden takaiselta Hakunila Killah -albumilta reteä, ay ay- ja what up -huudahduksille perustuva Wussup, joka on suoraviivaisen leso grindaamisen ja rahavirran ylistyslaulu.
Ensimmäinen aidosti hymyn huulille saava ylläri tulee suoraan intron jälkeen, kun spottivalojen läpi viiltää JVG:n Mist sä tuut? -biisin melodia, joka saa nostalgia-arvonsa puolesta aikaiseksi kevyet kylmät väreet. Kube räppää eeppisen määrän vierailijoita sisältävän kappaleen lopetusriimit tottuneen rennosti, eikä tunnu olevan moksiskaan siitä, että yleisö menee suorastaan pähkinöiksi: ei auta kuin siirtyä suoraan seuraavaan hittiin, joka on ensimmäinen useista illan aikana kuultavista Gasoo ei breikkei -albumin kappaleista.
Luonnollisesti tänä kesänä ilmestyneen uusimman levyn biisejä on perusteltua nostaa vanhempia kipaleita enemmän, mutta kyllä sille löytyy uutuusarvon lisäksi perusteet laadunkin puolesta. Keikan aikana kuultavista vedoista levyn nimikkobiisi ja Elon esittelevät Kuben konekivääri-flow’n parhaimmillaan, juuri sellaisena tulikuumana armottomana tulituksena, joka tempaa lavalta tykitettynä suorilta mukaansa. Sen sijaan esimerkiksi maltillisemmat Snaipperi ja 100 luovat kauniin yhteisöllisen tunnelman, kun koko yleisö vakuuttaa olevansa valmiina wörkkimään ja hoilaa yhdessä haluavansa kämpän kuusta ja kiesin Japanista.
Liikuttavan reipas yhteislaulu on muutenkin yksi illan pääteemoista, jota Kube hyödyntää suunnaten tuon tuosta mikin kohti riimejä uskollisesti kailottavaa yleisöä. Ihan tyhjästä tämä kollektiivinen mukana fiilistely ei tokikaan synny, vaan Kube tekee keikan ensihetkistä lähtien määrätietoista duunia sen eteen, että porukka lähtisi mahdollisimman suurella energialla mukaan. Välillä hypen luomiseen käytetyt huudatukset ja sisällöllisesti hetkittäin väsyneen puolelle lipsahtavat ”Tulittekste pitää hauskaa, häh?” -tyyppiset nostatukset tuntuvat turhauttavan kaavamaisilta, ja saavat pohtimaan, riittäisikö vähempikin. Suuren maailman liveräppimenoon kuulunee nykypäivänä armoton kiire ja hektisyys ja hätäiset välihuutelut, mutta ei tällaiselle kolmenkympin boomerimmalla puolella olevalle ihan mene kaaliin, miksi siellä lavalla on oltava niin stresseissä. Relasti vaan, ja antaa sen musiikin kantaa.
Samaan aktiivisen lämppäämisen kategoriaan menee keikan tempo, jonka kelkassa kiidetään paikoin lähes valon nopeudella biisistä seuraavaan. Monessa mutkassa homma pelaa hurjan hienosti, esimerkiksi kun varoituksetta rämähtää soimaan jokin Kuben ikivihreistä, kuten idyllinen Plug tai taatun menestyskaavan esittelevä Resepti. Mutta siinä vaiheessa, kun kappaleet jätetään kesken heti alkuunsa, tietää menon äityneen liian hätäiseksi. Ehkä kokeellisemmasta päästä olevalta, mutta omasta mielestäni Kuben taitavimpia vetoja sisältävältä Flow-levyltä kuullaan lupaava alku Chevy Flow’sta, joka yhtäkkiä sitten loppuukin. Kokonaan. Eikä asiaan enää palata. Mikä homma, Kube?
Pettymys on karvas nieltäväksi, mutta keikan muut ansiot kyllä lopulta korvaavat mielipahan. Variaatio Kuben tässä vaiheessa jo mittavaksi muodostuneessa tuotannossa heijastuu illan käänteissä, jotka kuljettavat sekä hämyisän purppuraisiin tunnelmiin että Hakunila Killahin heltymättömiin hitteihin. Kaikista vakuuttavin kohokohta ei ole keikan päättävä Kuben suosituimpiin kappaleisiin lukeutuva Japanese Drip, vaikka se mukavasti tanssittaakin, vaan kaunis Satelliitit, jonka Kube omistaa ”kaikille mun stonereille”. Savuisissa sfääreissä leijuvan biisin aikana lavalle laskeutuu rauha ja luottamus siihen, että biisi kantaa. Sitä olisi mielellään katsellut enemmänkin.
Kuben kiistaton ammattitaito näkyy lavakarismassa, joka on kaikessa räjähtelevässä energiassaan paradoksaalisesti myös etäinen. Keikka antaa kaiken, mitä onnistuneelta ja antoisalta keikalta voi odottaa, mutta tyyppi aurinkolasien takana liukenee otteesta. Yhtäkkiä esitys on ohi, eikä perinteistä suosionosoitusten reunustamaa encorea yleisön yrityksistä huolimatta tule. Jotain sen suuntaista yritelmää kyllä nähdään keikan loppupuolella, kun valot hetkeksi himmenevät ja Kube käy ”hakemassa vettä”, mutta olo on keikan päätyttyä yhtä kaikki hölmistynyt. Tässäkö se oli? Niin monta lempikappaletta jäi kuulematta – ehkä niitä on yksinkertaisesti niin monta, ettei yksi ilta voikaan koronapandemian kasvattamassa keikkanälässä yksinään tyydyttää janoa?