Mac DeMarco
15.10.2018
The Circus, Helsinki
Kesällä 2012 seisoin uskollisesti Olympiastadionilla, kun Bruce Springsteen vei maratonkeikkansa viidennelle tunnille soittamalla Beatlesin tunnetuksi tekemää Twist and Shout -kappaletta suunnilleen vartin. Siinä ei tietenkään ollut mitään järkeä, ja ensisijaisesti se turhautti.
Toisaalta tilanne, jossa yksi historian legendaarisimmista rocklauluntekijöistä viis veisaa omasta tuotannostaan ja veivaa kulahtanutta rock’n’roll-hittiä vain voidakseen soittaa nelituntisen keikan, on niin absurdi, että se naurattaa.
Lokakuisena maanantai-iltana vuonna 2018 seison The Circus -klubin väenpaljoudessa ja seuraan, kun tunnin ja 45 minuuttia soittanut Mac DeMarcon bändi alkaa tulkita räppäri 50 Centin viidentoista vuoden takaista hittiä In Da Club. Solistina on luonnollisesti bändin rumpali Joe McMurray, joka on jo hetkeä aiemmin luikauttanut helsinkiläisyleisölle parikin säkeistöä Red Hot Chili Peppersin Under the Bridgeä. Ilmaisu on yhtä tunteikasta kuin kenellä tahansa karaokessa seitsemännen kaljan jälkeen.
Taas turhauttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Tämähän on julkeaa itsesabotaasia!
Toisaalta, tällaisia Mac DeMarcon keikat keskimäärin ovat. Setlist.fm-sivustoa ja Youtuben keikkatallenteita seuraamalla käy melkoisen äkkiä selväksi, että ”oikean” musiikin sekaan mahtuu liuta enemmän tai vähemmän kieli poskessa vedettyjä covereita sun muuta hilpeää toimintaa, jota huomaan useammankin Circus-kävijän nimittävän ”vitsihuumoriksi”.
Tulee mieleen Frank Zappan luotsaama Mothers of Invention -yhtye, jossa hassun näköiset ukkelit soittivat hassua musiikkia ja väänsivät lavalla kappaleiden lomassa kaikenlaista absurdia pieruhuumoria.
Ja kuinka ollakaan, DeMarcon kitaristi Andy White päätti esittää Another One -slovarin synamelodian suullaan pöristellen – eli piereskellen.
Vitsihuumoria!
Silloin kun bändi malttoi keskittyä omaan musiikkiinsa edes nimellisellä vakavuudella, kuulosti se tietenkin hienolta: tavaramerkinomaisen chorus-efektin läpi lepattaneet Whiten ja DeMarcon kitarat soivat yhteen upeasti, ja kosketinsoittaja Alec Meen huljutteli pehmeitä ja erittäin kalliita pianosoundeja jazzlegenda Michel Petruccianin lailla.
Kovinkaan moni tämän vuosikymmenen lauluntekijä ei myöskään ole tehnyt niin nerokkaan tiiviitä mutta silti riemastuttavia lauluja kuin Salad Days, Ode to Viceroy, Cooking Up Something Good tai Freaking Out the Neighborhood.
Niissä lauletaan aika yksinkertaisista asioista, kuten perheenjäsenistä, tupakanpoltosta ja nuoren aikuisen kyseenalaisten elämänvalintojen täyteisestä itsensä etsimisestä. Ajasta nuoruuden ja ”aikuisuuden” välillä, jolloin pitäisi mukamas alkaa ottaa vastuuta itsestään.
Mac DeMarco on tietenkin rocktähti, muttei perinteisellä tavalla: Hän ei esiinny itsevarmana maskuliinisena kukkoilijana, vaan enemmän jonkinlaisena ylikasvaneena Bart Simpsonina. ”Slackerina”, velttoilijana, joka siirtää tärkeitä elämänvalintojaan yhtä tupakkataukoa tuonnemmas.
Siksi tämä huoleton hassuttelija vetoaa 1990-luvulla syntyneeseen yleisöönsä niin perusteellisesti, että hän myy toista tuhatta vetävän helsinkiläisklubin loppuun.
On raikasta, kun pitkästä aikaa rock-keikalla yleisö laulaa vapautuneesti mukana ja eläytyy musiikkiin huomattavasti sielukkaammin kuin kuivakka ja aikuinen, paatunut setäyleisö.
Tämä ei tietenkään tarkoittanut, etteikö keikan loppua myöden eskaloitunut hepulointi olisi koetellut hermoja. Zappa kävi jälleen mielessä: yrittäkääpä vaikka katsoa täysin älytön 200 Motels -elokuva yhdeltä istumalta.
Yleisöstä alkoi enenevissä määrin kuulua sellaisia kommentteja kuin ”soittaaks nää vielä jotain” ja ”mitäs vittua täällä tapahtuu”. Kun finaalina vedetyn Still Togetherin ”kitarasoolo” (johon kuuluivat mainitut 50 Cent- ja RHCP-lainat) venyi noin puolituntiseksi performanssiksi, alkoi väki lipua hitaasti mutta erittäin määrätietoisesti kohti narikkaa.
Encorea ei olisi missään nimessä tarvittu, mutta ihastuttavan omistautunut eturiviyleisö vaati vielä lisää. Epilogi oli onneksi armollisen pienoinen tulkinta viimeisimmän This Old Dog -albumin päätösraidasta Watching Him Fade Away.
Kun encore päättyi ja taiteilija huiskutti viimeisen kerran yleisölle, katsoin kelloa. Se ilmoitti keikan kestoksi kaksi tuntia ja kolme minuuttia. Aikamoinen Springsteen-suoritus noin maanantai-illaksi.