Kuka on Kai Vikkelin? Kuka on tuo salaperäinen Berliinin varjoista ”höyryisiä” viestejä tietokantaamme tallentava hahmo, jonka intoutuu tämän tästä kuvailemaan keikkatuntemuksiaan eroottisin äänenpainoin? Emme tiedä, emme tiedä. Tällä kertaa mies kävi katsomassa Mogwain keikan ja kertoo nyt siitä.
Teksti: Kai Vikkelin, kuva: Wonker / Wikimedia Commons
Mogwai
29.3.2011 Huxleys Neue Welt, Berliini
Mogwain keikan piti alun perin olla Postbahnhofissa, mutta se myytiin loppuun. Nyt Huxleyskin on myyty loppuun. Hermannplatzin U-Bahn-aseman kupeessa sijaitsevan hallin kapasiteetti on 1 600. Briteissä Mogwai on tällä kiertueellaan täyttänyt 4 000–5 000 hengen vetoisia saleja.
Tilaan naurettavan lyhyeltä baaritiskiltä 0,4 tilavuusyksikön kivennäisveden. Kun avaan suuni, huomaan mongertavani jonkinlaista suomen, englannin, saksan ja viron sekoitusta. Baarimikotar katsoo hitaasti. Minulta on riistetty edellisten vuorokausien aikana kymmeniä tunteja unta ja ihmisarvon viimeisetkin rippeet, yritä ymmärtää. Ilmeisesti oluen tilaaminen on syöpynyt niin syvälle selkäytimeen, että kun yrittää tilata pelkkää kuplivaa vettä, suusta pääsee please- ja bitte-sanan sekoitus: ”One Mineralwasser, bisse.”
Häpeäisin jos jaksaisin.
RM Hubbert räplää ja koputtelee kitaraansa flamenco-tyyliin ja näyttää orvolta isolla lavalla. Akustinen kitara näyttää vielä orvommalta hänen säkkituolivatsansa päällä.
Glasgowlaisella Hubbertilla on valkoisen lihaasyövän heteromiehen vartalo ja full sleeve -tatuoidut käsivarret. Hän soittaa hempeitä kitaraballadeja ja höystää niitä rutikuivaa skottihuumoria huokuvilla spiikeillä, joita vähitellen täyttyvä sali ei tajua arvostaa hiljaisuudella. ”Yleensä ihmiset menevät psykiatrille, mutta minä olen skotti enkä raaski, joten kuunnelkaa vielä yksi kappale.” Kannattaa mennä huhtikuun 5. päivän Tavastian-keikalle ajoissa ihan vain sympaattisen Hubbertin istumakoomisten arvojen takia.
Sali täyttyy entisestään. Suurimmalla osalla yleisöstä on lyhyet hiukset, silmälasit ja XY-kromosomit. Paita liimautuu nahkaan ja kengänpohjat lattiaan. Juha Kyyrön isoveljen näköinen teknikko pyörii lavalla kuin hullun mulkku mielettömän perseessä. (Perse mainittu jo toiseen kertaan, tämä lienee sitä hakukoneoptimointia. Tai siis nyt kolmanteen.)
Ei ihme, että teknistä tarkisteltavaa riittää, sillä Mogwain jäsenet ovat kamahomoja pahimmasta päästä. Katsokaa nyt vaikka tästä. Tai tästä.
Valot sammuvat ensin oikealta seinustalta, sitten vasemmalta. Viisi rumaa teroa lonnii lavalle. ”We are Mogwai from Glasgow, Scotland.”
Esittelyn jälkeen he ryhtyvät työstämään uuden Hardcore Will Never Die, But You Will -albuminsa avausraitaa White Noisea, tuntuu kuin lavalta pyyhkäisisi kylmä merituuli tai jotain muuta yhtä vitun runollista. Äänimassa vain kasvaa ja kasvaa, kunnes tuntuu kuin lavalta vyöryisi tsunami tai jotain muuta yhtä vitun runollista. Musiikki on kaunista, tekstini ei. Hardcore Will Never Die, But You Will! Spede Will Never Die, But Pertti Pasanen Did!
Lavalle ilmaantuu viulunsa kanssa Luke Sutherland. Siinä vaiheessa on jo oikeastaan ihan sama, liittyykö hän mukaan teemaan vai ei, sillä äänivalli on jo naurettavan paksu. Basso puristaa palleista ja feedbackinsekainen kitaravyöry läpsii poskille. Juuri kun luulee, että 12 kilowatin PA:sta on otettu kaikki irti, joutuu nöyrtymään. Nyt basso työntää jo nyrkkiä perseeseen ja kitarat törkkivät sukkapuikkoja korviin. Silti tämä kaikki tuntuu jollakin sairaalla tavalla miellyttävältä.
Luke Sutherland poistuu lavalta. Dominic Aitchison vaihtaa basson kitaraan. Ensin yleisöstä katsottuna lavan oikeassa laidassa heiluva Stuart Braithwaite aloittaa Rano Panon riffin. Sitten mukaan tulee vasemmasta laidasta toinen kitaristi John Cummings. Dominic Aitchison liittyy mukaan, ja taas mennään.
Periaatteessa Mogwain ja tusinan muun postrock-bändin – sekä samansorttisten raskaamman laidan yhtyeiden, joiden musiikkia Nalle Österman kutsuu ”venausmetalliksi” – kaavamainen paisuttelu on kaluttu yhtä loppuun kuin grunge-aikojen quiet–LOUD–quiet-dynamiikka. Aluksi lähdetään hiplailemaan jotakin simppeliä teemaa, jonka alle, päälle ja sivuille ängetään yhä enemmän tavaraa, kunnes lopulta kaikilta taajuusalueilta tuutataan niin paljon paatosta kuin halliin mahtuu. Ja tulee muuten vitun lujaa. Festivaaliäänenpaineet ovat tämän rinnalla haavanlehtien havinaa.
Aivan kauneusvirheittä soundimaiseman maalailu ei suju, sillä esimerkiksi I’m Jim Morrison, I’m Dead -biisissä paisuvaiskudos kasvaa niin paksuksi, että kosketinpimputtelu uppoaa sen sekaan, mutta kun melodiasta on muistijälki joka tapauksessa, voi vain keskittyä nauttimaan puhdistavasta hälyvyörystä ja täydentää puuttuvat kohdat omilla vajavaisilla aivoillaan.
Kosketinsoittaja Barry Burnsin laulama Hunted by a Freak tuo vyörytykseen tervetulleen suvannon. Lauluosuudet on toki etäännytetty inhimillisyydestä vocoderin avulla. Tervetulleita ovat myös muutaman biisin taustavideot, sillä lavalla on varsin staattista. Stuart Braithwaite on ainoa liikehtivä ihminen, muut pönöttävät paikoillaan kuin puutarhatontut. Tai no, rumpali Martin Bullochin soittotyyli on kieltämättä hassu: hän pomppii ylös ja alas kuin istuisi tyhjäkäyntipuksutukselle säädetyn Sybianin päällä.
Kumma kyllä taustavideoita ei ole kuvattu Skotlannissa. Kun viime kerralla näin Mogwain, lavalla komeili skottilipulla peitetty kitarakaappi. Nyt sen virkaa toimittaa vain A4:n kokoinen lipare John Cummingsin kaapin Marshall-logon päällä. (John Cummings kuulostaa pornotähtinimeltä, eikö vain?) Juicella oli sentään Suomi-kitara. I’m Juice Leskinen, I’m Dead!
Braithwaiten spiikit hakevat vertaisiaan.
”Thank you!”
”Thank you!”
”Thank you very much!”
Mikäs siinä, ei tänne luennoimaan ole tultu.
San Pedrosta tulee mieleen Trio Niskalaukaus. Levyllä jokseenkin turhalta vaikuttava kappale piristää tempokartan alaneljänneksessä liikkuvien vyörytysten keskellä. Bändi on vaihdellut kiertueen mittaan settiään aika lailla. Jos on menossa Tavastialle ja haluaa spekuloida keikan biisilistalla, tämän mainion epävirallisen Mogwai-sivuston foorumilta löytyy edellisiä.
Encoret alkavat varsin jyhkeästi kasvavalla vuoden 2006 Mr. Beast -albumin avausraidalla Auto Rockilla. Jos olet vähämielinen ja haluat oppia soittamaan sen pianolla, katso k ä r s i v ä l l i s e s t i tämä opetusvideo.
(Huomaatteko, tässä tekstissä on aika paljon linkkejä. Se kannattaisi ottaa vihjeenä, että minulla ei ole juuri sanottavaa, mutta muualta internetistä saattaa löytyä jotakin mielenkiintoista. Esimerkiksi nämä Mogwain hyvällä musiikkimaulla koostetut Mogcastit ovat kivaa kuunneltavaa.)
Viimeisenä kuullaan vielä reipas, paikoin jopa Kraftwerkiltä kuulostava Mexican Grand Prix, jonka laulaa Stuart Braithwaite. Biisi päättyy feedback-hälyyn ja levottomasti säksättävään arpeggioon, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu. Lopulta lavalle jää vain Cummings, joka röhnöttää efektilautansa päällä ja vääntelee riipivää muljutusta. Se jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Panen merkille, että bändin front of house -miksaajana toimii keski-ikäinen nainen. Tai sitten oikea miksaaja on jo lähtenyt kaljalle ja jättänyt Cummingsin muljuttamaan keskenään.
Olihan puhdistavat kaksi tuntia. Tavastialle suosittelen lämmöllä korvatulppia. Tai no toisaalta, maailmassa on niin paljon joutavanpäiväistä musiikkia ja turhaa puhetta, että mitäpä tuosta, jos edes joitakin taajuuksia kaikesta paskasta suodattuu armeliaasti pois. Eivätkä ne linnutkaan oikeasti mitään ”laula” vaan uhoavat toisille uroksille tai vonkaavat naarailta kloaakkia.