Amerikan-kirjeenvaihtajamme kävi katsomassa Cold War Kidsin konsertin Philadelphiassa. Lopputulema oli, että yhtye soitti synkän ja hienon keikan, kunhan pääsi alkuun – ja sitten se jo lopettikin.
Teksti: Sirje Niitepõld, Philadelphia, kuva: Cold War Kids
Cold War Kids on yksi niitä harvoja yhtyeitä, jotka ovat onnistuneet yhdistelemään musiikissaan ideoita kaikilta vuosikymmeniltä 1960-luvulta lähtien ja kuulostamaan silti jotenkin uudelta. Soinnissa on Joy Divisionin maanista synkkyyttä, toisinaan vähän Velvet Undergroundia ja joskus hiukan soulia. Cold War Kidsin tapauksessa – niin kuin muidenkin varteenotettavien artistien tapauksissa – vertailukohtien luettelu on ilahduttavan turhaa, sillä bändillä on oma, toimiva tyylinsä.
Philadelphian The Trocadero Theatre on noin Tavastian kokoinen vanha teatteri, jonka Cold War Kids on myynyt ilmeisen helposti loppuun – lippuja on kaupattu netissä viisinkertaiseen hintaan jo jonkin aikaa. Kalifornialaisbändin kolmas ja uusin albumi, Yours Is Mine, ilmestyi noin kuukausi sitten, ja ymmärrettävästi bändi keskittyy sen kappaleiden esittelyyn.
Yllättävää kyllä juuri uusimman levyn materiaali toimii keikalla parhaiten. Keikan ensimmäinen kolmannes on vaisu, eikä se muistuta lainkaan levyjen hyvällä tavalla painostavasta tunnelmasta. Mutta kun päästään käsiksi uuden levyn maanisimmin tykyttäviin biiseihin, Louder Than Everiin ja Cold Toes on the Cold Flooriin, meno muuttuu intensiiviseksi.
Siitä eteenpäin suunta on vahvasti ylöspäin. Laulaja Nathan Willett huomaa yhtäkkiä yleisön olemassaolon, eikä kaikki tunnu enää yhtä kuolemanvakavalta kuin alussa. Yhtäkään hymyä ei lavalla taideta silti illan aikana nähdä.
Nelihenkinen bändi soittaa parhaimmillaan tiiviisti yhteen. Cold War Kidsin musiikissa ovat vaihtelevat rytmit keskeisessä osassa, joten löysä soitto voisi pilata paljon. Väliaikaisia laiskistumisia lukuun ottamatta sellaista ei keikalla kuulla. Erityisen tärkeä rooli on basisti Matt Maustilla, joka hoitaa hommansa vakavasti ja tarkasti.
Willett sukkuloi keikan ajan kitaran ja pianon väliä, mutta illan parhaat hetket hän keskittyy ennen kaikkea laulamiseen ja bändin johtamiseen. Willett ei ole pophistorian karismaattisin tai viihdyttävin esiintyjä, mutta kun hän pääsee vauhtiin, hän saa falsetollaan kiinni yhtyeen levyjen sielukkuudesta. Eikä bändiltä, joka viljelee kappaleissaan poliittisia ja filosofisia viitteitä ja laulaa minä-muodossa perheenisän alkoholismista, voi stand up -komiikkaa tai riemukasta yleisön laulattamista odottaakaan.
Siinä vaiheessa, kun viimeisiksi encoreiksi strategisesti pihdatut debyyttilevyn We Used to Vacation ja Saint John täyttävät Trocaderon (siltä se nimittäin tuntuu, sillä nämä kappaleet ovat suuria), tunnelma on jo vähintäänkin hurmoksellinen – ei, enemmänkin kiihkoinen. Yleisö hyppii alati korkeammalle sitä mukaa kun Willett päästää irti lopuistakin turhista estoistaan. Hiukan myöhään, sillä sitten koko lysti jo onkin ohi.
Mutta sen verran kuin kiihkoa kesti, se oli todella kiihkeää.
Katso yleisön taltiointeja keikasta täältä.