Kommentti: Ismo Alanko palautti mieleensä 148 biisiä ja soitti Tavastialla puolitoista viikkoa – miksi juuri nyt, Ismo?

Jesse Raatikainen todisti kaikki kahdeksan eri Alanko-kokonaisuutta Tavastialla. Käteen jäi tyhjän lompakon lisäksi jotain muutakin.

29.11.2021

Ismo Alanko – Neljäkymmentä laulujen vuotta
Tavastia, Helsinki
10.11.–21.11.2021

Ismo Alanko katsoo harvoin taakseen. Elämäkerran lisäksi tänä syksynä nähtiin myös harvinaislaatuinen konserttisarja Tavastialla. Kymmenen keikkaa ja kahdeksan eri kokonaisuutta eri yhtyeiden kanssa muodostivat Neljäkymmentä laulujen vuotta -sarjan.

Tavastia oli parisen viikkoa aulaa myöten muurattu Alangon eri aikakausien keikkajulisteilla. Välillä satunnaiset ihmiset tulivat kysymään sisään jonottavalta kansalta, olisiko loppuunmyydyille keikoille lippuja vapaana.

Vuonna 2018 Alanko järjesti oman, silloin suurelta tuntuneen, festivaalin Tampere-talossa. Talossa Ismo Alanko -keikat tarkoittivat kolmea peräkkäistä iltaa: ensin sinfoniaorkesterin kanssa, sitten Yksin, lopuksi hittikimara bändin kanssa.

Sitä ennen Alanko teki vuonna 2015 pienen kiertueen teemalla 33 ⅓ – Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää, joka juhlisti vinyylin pyörimisnopeuden lukuihin asti jatkunutta uraa. Keikolla oli vierailijoina muun muassa Jukka Orma ja Kinnusen veljekset, mutta täydellisiä klassikkokokoonpanoja ei nähty.

Alanko, joka ei sorru nostalgisointiin, on nostalgisoinut kuuden vuoden aikana jo aika paljon. Meille faneille tämä tietysti käy, paremmin kuin hyvin. Itse olen edellä mainittujen keikkojen veteraani ja tyytyväinen musiikinkuluttaja. Kaikesta nousee kuitenkin aiheellinen kysymys: miksi juuri nyt, Ismo? Miksi juuri nyt on aika katsoa taakse ja muistella menneitä?

Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää oli ehkä nokittelua kaikkia sentimentaalisia juhlallisuuksia kohtaan. Esimerkiksi 2013 Danny teki suuren 50-vuotistaiteilijajuhla -kiertueen, Loiri suurkonsertin samasta syystä kaksi vuotta myöhemmin. Alanko ei juhlinut kolmekymppisiään, mutta löysi löyhästi musiikkiin liittyvän numeron, jolla juhlisti uraansa omalla tavallaan – eli silloin kun hänelle sopi.

Alanko ei koskaan tee sitä mitä muut tekevät, mikä on yksi syy arvostaa häntä. Artistit tuntuvat tänä päivänä seuraavan toistensa jälkiä. Bruce Springsteen tekee elämäkertakonsertin – Anssi Kela saa saman idean. Jäähyväiskiertueet yleistyvät maailmalla – Hector tekee kolme. Yksi suomalainen valloittaa stadionin, joten pitäähän jokaisen vuorollaan päästä kokemaan se sama hehku: olla Suomen Musiikkielämän Huipulla, jonka jälkeen jäädä määrittelemättömän pitkälle tauolle, joka kestää puoli vuotta.

Ismo Alankoa ei kiinnosta myydä itseään Vain elämää -sarjalle ja tavoitella suurista katsojamassoista koostuvaa keskivertoyleisöä. Alanko olisi voinut tehdä yhden tai kaksi Suurta keikkaa areenalla tai stadionilla, mutta hän valitsi raskaamman tien. Palauttaa mieleensä 148 eri biisiä uransa varrelta, aikatauluttaa lähes kaikkien kokoonpanojensa harjoitukset, ja lopulta tehdä ensimmäisellä viikolla neljä, jälkimmäisellä kuusi konserttia peräkkäisinä iltoina.

Sillä taidettiin rikkoa Tavastian ennätys. Kapitalistinen ajatus tehdä kaikesta aina isompaa ja suurempaa ei ihan istu tähän konserttisarjaan. Valittiin tehdä paljon, mikä vaati taiteilijalta huomattavasti kovemman ja kunnianhimoisemman työn.

Alanko ei mainostanut Synttäribileet-keikkaansa siten, kuten jokainen järkevä kapitalisti olisi mainostanut. ”Tarjolla tänään Hassisen kone ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen! Sielun Veljet kymmeneen!” Sen sijaan kaikki pidettiin salassa h-hetkeen asti. Hassisen kone ja Sielun Veljet voisivat ilmoittaa koska tahansa keikan stadionille, ja se myytäisiin loppuun hetkessä – tai no, Hassisen koneen Ratinan keikkahan myytiinkin.

Kuten Alanko itse sanoi Teholla-keikan aikana, on ollut vaikeaa tehdä neljäkymmentä vuotta musiikkia ilman kompromisseja. Siinä on syy, miksi Ismo saa osakseen niin suurta ihailua: hän tekee tinkimättömästi sellaista musiikkia mitä itse haluaa ja niin kuin haluaa. Hän ei ole olemassa levy-yhtiötä varten, vaan levy-yhtiö on olemassa häntä varten.

Näin kaikki kahdeksan eri kokonaisuutta Tavastialla. Maksoin jokaisen lippuni itse. Narikkaan meni yhteensä melkein 30 euroa. Vaikka varsinkin loppupuolella koettelemus alkoi tuntua raskaalta jopa tällaiselle suurfanille kuin minä, keikalla kaikki murheet, lompakon surkastuminen ja jalkasäryt unohtuivat. Siihen moni taide pyrkii, usein vähemmän onnistunein lopputuloksin.

Alanko on tehnyt tuotannosta ja albumien kansista lähtien kaiken viimeisen päälle. En tiedä miksi Neljäkymmentä laulujen vuotta tai Katja Ketun kirjoittama elämäkerta tuli juuri nyt, mutta ehkä syy piilee siinä, mitä Kieltäjässä lauletaan: ”en ymmärrä elämää, rakastan sitä”. Alanko on viime vuosina tuntunut olevan onnellinen.

Vähiten odottamani keikka oli se viimeinen, Suurimmat ja kauneimmat, jossa nimensä mukaisesti soitetaan pelkkiä hittejä. Silloin kuitenkin muistin syyn, miksi ylipäätään olin kaikilla seitsemällä edellisellä keikalla. Ne hitit ovat niitä, jotka tutustuttivat minut tähän musiikkiin.

Vaikka elämme kertakäyttökulttuurin kulta-aikaa, niin kahdeksan illan aikana ei kuultu yhtään kertakäyttöbiisiä.

Neljäkymmentä laulujen vuotta -konsertit jäävät luultavasti Alangon viimeiseksi suureksi juhlaksi, jossa nähdään kaikki merkittävimmät kokoonpanot. Toki kymmenen vuoden päästä olisi otollinen uusi tilaisuus, mutta veikkaan artistin ajattelevan silloin, että se on jo tehty. Etsitään jotain uutta.

Jesse Raatikainen

Lisää luettavaa