”Konfettia putoaa katosta hiutale kerrallaan” – Sunn O))) Tavastialla

Dronemetallin legenda teki mitä pitikin.

Mikael Mattila

Eräs toverini on toisinaan kirjoitellut internetiin taidekokemusten haalistumisesta. Hän tarkoittaa sitä, miten iän myötä kyky vastaanottaa taidetta muuttuu, ja kyky ”nauttia” siitä ikään kuin heikkenee. Syynä on varmastikin paljolti se, että kokemuksen karttuessa osaa aavistaa ja ennakoida teosten välittämät tunnetilat. Ennalta tehty, toisteinen prosessointi väistämättä laimentaa, irrottaa kokijan tarkkailemaan taidekokemustaan etäältä. Kokemisen ”puhtaus” ei enää ole samalla tavalla mahdollista. Yleensä ihmiset tapaavat suhtautua asioihin – kuten popmusiikkiin – huomattavasti tarmokkaammin lapsena tai teini-iässä. Sittemmin elämään tulee muita merkityksellisiä asioita, eikä taiteen edessä jaksa enää niin hötkyillä.

Tällainen ähky on tietysti seurausta myös ylitarjonnasta. Aikakautena, jota leimaa kulttuurituotteiden valtavan helppo saatavuus, on pakko asennoitua taiteen kokemiseen eri tavoin. Silti on vaikea päästä tutusta ”kaikki on nähty” -ajatuksesta, kun festivaalit ja ohjelmatoimistot tuovat kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin klassikkoyhtyeet palvelemaan nostalgisoivia möhömahoja tai kaltaisiani ”väärällä vuosikymmenellä” syntyneitä kersoja.

Mutta ei siinä mitään. Mukavaahan noiden kokemuksien keräily on.

sunno1-mikaelmattila

Seattlelainen, lähes pysähtyneitä äänipatsaita kitaroilla ja vahvistinmuureilla veistävä Sunn O))) ei ainakaan vielä ole nostalgiabändi. Täten se ei kuulu yllä kuvattuun ilmiöön sinällään. Enemmänkin se tarjoaa vaihtoehdon. En ollut ennen lauantaita nähnyt yhtyettä koskaan livenä. Se oli yksi viimeisiä maailmassa vielä hönkiviä mammutteja, joita en ole onnistunut kaatamaan – sikäli kun tällainen neandertalilainen vertaus sallitaan.

Siksi luonnollisesti oletin, että Sunn O))) -keikan näkeminen on jotenkin toismaailmallinen, sakraali kokemus. Toisaalta tiedostin, että tämäkin ennakko-olettama on opittu: sitä toistetaan musiikkimediassa ja Youtuben kommenttipalstoilla jatkuvasti.

Mutta mitä sitten? Latteasti ilmaistuna, kai ihminen etsii aina ”uusia elämyksiä”. Tämä on varmaankin sellainen. Sellainen, josta voi sitten vuosia myöhemmin meuhkata baaripöydässä että ”mä olin siellä”. Siihenhän kaikki sivistys lopulta perustuu.

Etukäteen hieman pelotti. Miltä se tuntuisi? Alkaisiko loppuunmyydyn Tavastian ihmismassan keskellä iskeä paniikki, kun volyymi nousee fyysiseksi? Toisaalta, kyllähän Suicidekin tapasi teljetä keikkapaikkojensa ovet. Ei kaiken kuulu aina olla ”kivaa”.

sunno3-mikaelmattila

Olen välillä myös miettinyt, mitä yhtyeen ydinkaksikko, Greg Anderson ja Stephen O’Malley mahtavat ajatella, kun illasta toiseen kasaavat vahvistimet taakseen, vetävät nuo hieman campit kaapunsa ylleen ja ottavat kitaroistaan ensimmäisen soinnun. Sunn O))):n keikat kestävät yleensä noin kaksi tuntia, ja niillä tapahtuu verrattaen vähän. Onko se aina yhtä sykähdyttävää heillekin, vai ajautuvatko hekin toisinaan miettimään maitolitran hintaa, Lähi-idän tilannetta tai sitä, minkälainen taloudellisen tuloksen tämäkin kiertue tuottaa?

Arkista, jokapäiväistä puurtamistahan Sunn O))):nkin touhu pohjimmiltaan on. Vaikkakin hieman erikoista. Tavallaan on myös hirveän sympaattista – ”arkista” – että bändi on ottanut nimensä vahvistinmerkistä. Ei mistään sen ihmeellisemmästä.

Maallinen new age -rituaali

Sunn O))) on viimeaikoina esiintynyt viisijäsenisenä. Näin oli Let There Be Drone -nimisen Euroopan-kiertueen avauskeikallakin. Laulaja, Mayhemistäkin tuttu Attila Csihar on keekoillut O’Malleyn ja Andersonin solistina jo pidemmän aikaa, mutta soundia olivat värittämässä myös Moog-synallaan Hollannin metallivaikuttaja Tos Nieuwenhuizen sekä pasuunalla ja Rhodes-pianolla Steve Moore.

Moore itse lämppäsi iltaa sooloprojektillaan Steb Mo, joka oheistuotepöydän vierestä ja takarivin baaritiskiltä kuultuna oli kuin pitkältä alkusoitolta: se oli pitkää ja staattista pasuunadronea, tuoden mieleen William Basinskin tai Stars of the Lidin kaltaiset, aavemaisiin huminoihin mieltyneet nimikkeet. Aivan hyvä!

Sitten se alkoi. Savukoneet ampuivat savua. Valot himmenivät. Ämyrit soittivat King Crimsonin I Talk to the Wind -slovaria itsetarkoituksellisena vastakohtana tulevalle. Ihmiset hymyilivät toisilleen sellaista ”no niin, nyt sitä mennään” -hymyä, hakien toisiltaan rauhoitusta ja ymmärrystä. Jokainen salissa ollut varmasti ymmärsi, että onhan tämä nyt varsin erikoista touhua, mutta silti täällä ollaan.

Attila Csihar nousi lavalle kaavussaan ja alkoi messuta. Resitaatiota, kähinää, kurkkulaulua. Mumistusta unkarin ja englannin sekoituksesta erottui välillä yksittäisiä ”This will be the end” -tyylisiä painavia lauseita, mutta muuten se olisi voinut sisällöltään olla yhtä hyvin vaikkapa kauppalistan luettelua. Yhtyeen konseptuaalisuuden tuntien arvelen kuitenkin, että taustalla oli jotakin korkealentoisempaa. Onhan uusinta Kannon-albumiakin taustoitettu pitkillä esseillä buddhalaisesta sukupuolettomasta jumalhahmosta, ”armon jumalattaresta”.

sunno4-mikaelmattila

Sitten kaapuja ilmestyi lavalle enemmänkin, ja ääni alkoi voimistua. Sitten sen tunsi. ”Sen”, jota on kovin vaikea kuvailla, mutta jonka tunteminen itsessään riittää jo suosittelemaan Sunn O))):n keikkoja kaikille, joilla on ainakin jokseenkin kantava peruskunto. Näkökenttä värisi. Hengittäminen oli hetkittäin vaikeaa. Suuta oli pakko pitää auki, koska nenän kautta hengittäessä bassoaallot meinasivat tukkia tien.

Tällaisten seikkojen takia Sunn O))):n ei oikeastaan voi suhtautua niinkään bändinä, vaan enemmänkin performanssiryhmänä. Keikat ovat eräänlaisia maallisia new age -rituaaleja, jotakin sarjakuvamaisen esittämisen ja ”oikean” messun välistä. Onhan tämä ”musiikkia” siinä missä teknokin, mutta Sunn O))) on teknon kääntöpuoli. Se on kehollinen, primitiivinen kokemus, mutta sen syleilyssä vain ollaan ja kellutaan kuin valtameressä. Kaikki on lopulta hyvin, kunhan osaa varautua.

Ympärillä kaikki tapahtui hidastettuna. Katosta tippui konfettia, jota on joskus ammuttu sinne valtavalla paineella. Nyt sitä putosi takaisin alas hiutale kerrallaan. Hyvin hitaasti. Hämmentävää, ja aika maagista.

Ewokeja yleisössä, Ghostbusters-pahis lavalla

Eniten yllätti, miten paljon sisältöä keikka tarjosi. Toki se vei hyvin henkilökohtaiselle keholliselle matkalle kokemaan asioita, joita tuskin muilla tavoin voi edes kokea, mutta tämän lisäksi bändillä on valtavasti musiikillista dynamiikkaa ja tekstuuria. On vaikea sanoa, miten suuri osa keikasta on sovittua ja mikä improvisoitua, mutta on hämmentävää, miten paljon detaljeja äänimerestä pystyy löytämään. Maininki nousee ja laskee. Välillä Steve Mooren Rhodes välkkyy vaimeana, mutta kirkkaana. Surinan päälle rakennetut soinnut ovat ihan jatsia.

Hetkeksi kitarat hiljenevät kokonaan ja jäljelle jää vain matala Moogin pörinä. Attila jatkaa sihinäänsä ja Moore töräyttelee pasuunalla. Hetki tuntuu pitkältä, valtavan pitkältä, mutta rakentaa juuri sopivaa jännitettä kohti kitaroiden paluuta ja viimeistä nousua.

Näin tapahtui. Viimeisen kolmanneksen huipennukseksi Attilakin vaihtoi kaapunsa varsin häkellyttävään peilisirpaleista koottuun viittaan, jonka päähineenä komeili lasinen kruunu. Sormistaan hän ampui tietenkin lasersäteitä. Hän näytti vähän suunnilleen siltä, jos Vapaudenpatsas alkaisi riehua Ghostbusters-leffassa.

sunno5-mikaelmattila

Yleisön ehdottomasti hilpeimpiä edustajia oli kunnioittavan etäisyyden päässä lavasta seissyt muutaman nuoren miehen porukka, jotka olivat kaikki pukeutuneet bändin mukaisiin kaapuihin. Asut eivät tietenkään olleet yhtä massiivisia, mikä sai nuorukaiset näyttämään Star Warsin Ewokeilta. En tiennytkään, että tällä bändillä on näinkin vakavia seuraajia! Tämähän on ihan kuin jonkun japanilaisen visual kei -bändin keikalla tai larppi-conissa! Miten hienoa omistautumista!

Hilpeyttä löytyi lopulta myös bändiltä. Keikan olisi voinut päättää turvallisen imagollisesti vetäytymällä vaivihkaa savuun, mutta sen sijaan bändi rikkoi roolinsa, mikä vain vahvisti esityksen performanssinomaisuutta: ukot tulivat kiitokseksi patsastelemaan lavan eteen leveästi hymyillen ja toisiaan halaillen, ikään kuin viestittämään, että vaikka tässä erikoisia juttuja tehdäänkin, niin ei tämä ole niin vakavaa.

Hyvä niin. Vaikuttavuudestaan huolimatta jatkuvan campin rajalla hoippuva show ei tarvitse yhtään lisättyä ryppyotsaisuutta. Parikymmentä vuotta kiertänyt bändi osoitti, miksi se on niin valtavan maineikas, mystinen ja mykistävä, mutta muistutti kuitenkin olevansa vain bändi. Ja se on ihan okei. Se ei vähennä sitä tosiasiaa, että tämä todellakin oli ”jotain muuta” – kokonaisvaltainen ja puhdistava kokemus.

Keikkaa sopii kuvaamaan siis kulunut meemihokema: Tehtiin mitä piti!