Kuin tähteydestä haaveileva (lahjakas) kakara, joka laulaa peilin edessä neonvihreä hyppynaru mikkinään

01.04.2014

Anni Savolainen kävi katsomassa, mitem tanskalaisen Møn esiintyminen sujui Helsingin Tavastialla viime lauantaina.

Teksti ja kuvat: Anni Savolainen


Tavastia, Helsinki
29.3.2014

Tanskalainen Mø tuntuu luovan r&b-pohjaisella elektronisella popillaan aivan omanlaistaan 2010-luvun genre-estetiikkaa. Tavastian lattia täyttyy kuulijoista, joista erottaa erityisesti yhden selkeän kategorian.

Keskijakausten, korkeiden ja tiukkojen ponnareiden sekä aavistuksen lyhyiden puseroiden massa on selkeä. Vintageliikkeistä kootuissa asuissa on vahvaa, hyvin modernia skandinaavista tyylitajua, mutta samanaikaisesti Mø antaa kanavan ilmaista viime vuosituhannen puolelle jääneitä purkanmakuisia, helmeileviä tyttöbändiviboja.

Ilahduttavinta on silti se, miten hämmentävän monia kaljuja, tummiin pukeutuneita, karkeasti kolmekymppisiä miehiä Mø houkutteli klubin takaosaan. Onko nimen takana operoiva Karen Ørsted tämänhetkisistä laulaja-lauluntekijöistä se siistein ja kovin poppari, nousevista nimistä kiinnostavin?

mo 034

On vaikeaa olla vetämättä yhteyttä aurinkoisten maaliskuisten päivien ja kaikkien niiden Tavastiaan mahtuneiden kesähepenien välillä. Siiderintuoksuisen klubin voi lähestulkoon mielessään teleportata Ilosaaren huolettomille nurmikentille. Kuun alussa julkaistun debyyttialbumin No Mythologies to Follow’n avausraita Fire Rides korkkaa nämä semikesäiset mielikuvitusfestarit, joihin ollaan asennoiduttu jo porttien auetessa erittäin rentoutuneella ja avoimella mielellä.

Ørsted on vetäytynyt itseensä, mutta hän on sataprosenttisen kiinni jokaisessa tahdissa. Liikkeiden holtittomuus on viihdyttävää seurattavaa. Liikehdintänsä ohella hänen 1990-luvun aerobicista johdettu jumppavideolookinsa tuo mieleen hieman poissaolevan mutta yli-innokkaan lasten tanssikerhon vetäjän, joka alkaa tykittää lempibiiseihinsä omia soolojaan. Tämä look ilmenee viimeistään silloin, kun kolmanneksi esitetty XXX 88 saa Ørstedin heittämään karvapuseron nurkkaan ja esiintymään pelkässä topissa ja legginseissä.

Kun tunnelma on heti virittynyt, sen ylläpitämisestä pidetään kiinni. Levyn kappaleet soljuvat ilman sen kummempia höpinöitä. Aavistuksen metalliset syntetisaattorit ja rumpusoundit soivat kuulaasti ja kirkkaasti.

Taustalla vilisee mustavalkoisia videokollaaseja. Visuaalit toistavat niin levynkannen ikonisia huulia kuin hämärää jenkkiläistä historiaakin. Tummaihoisten saksofonistien esiintymistä on yhdistetty sekä Cry Baby -elokuvan kohtauksiin, laulavaan Ørstediin, abstraktiin kuviointiin että luurankoanimaatioihin. Näyttävyydestä huolimatta on vaikea nähdä yhteyttä visuaalien ja itse esiintymisen välillä, sillä ne eivät asetu kovinkaan luonnollisesti yhteen.

Ørsted askeltaa lavalla tolppakorkoisissa platformeissaan ja päälaelle kootussa lettiparissaan melkoisella vimmalla. Näky on samantyyppinen kuin tähteydestä haaveileva, keskiluokkaisen perheen luovasti hullu nelivuotias, joka laulaa kotona peilin edessä neonvihreä hyppynaru mikkinään.

Tämä lapsi on ehkä jopa hieman huomionkipeä kakara, joka kuitenkin herättää kiistämättömällä lahjakkuudellaan arvostusta ja ihailua. Ørsted loikkaa useamman kerran yleisön sekaan, jopa portaikon puoleenväliin saakka. Siellä hän kurkottelee kaiteen yli ja laulaa Never Wanna Know’ia kaihoisasti kuin laivan kannelta musikaalissa.

mo 106

Hikikarpaloita nostattava, äärimmäisen vapautunut tanssityyli tuo puolestaan mieleen teinitytön, joka krebailee yksin suljetun oven takana. Liikkeet ovat useimmiten ilahduttavan tahdittomia, impulsiivisia ja rönsyileviä, sellaisia, joita ei normaalisti kehdata muille esittää.

Lavalla Ørsted on ulkoisesti vielä nuhjuisempi kuin se promokuvien siloiteltu tyttö. Raajat halkovat ilmaa ja musiikkia ruumiillistetaan alusta loppuun. Tanskalaisneidon olemuksessa on jotain todella löysää, vaikka hän hoitaa samalla keikan erittäin skarpisti. Laulu sen paremmin kuin soittokaan ei kärsi sekuntiakaan siitä omaehtoisesta biletyksestä. Waste of Timen kertosäkeistö saa rysähtämään lattialle parkuvan solistin ohella myös kitaristin, mutta soitto raikaa vaan.

Esityksen löysyys johtunee olemattomasta yrityksestä olla kiiltokuvamainen, yltiöcool yhtye. Ørsted ei sievistele, keimaile ja viettele, vaan hän säntäilee musiikin viemänä hartiat hieman lysyssä, katse lasisena ja raajat silti valmiina iskemään biittiin. Hän tuntuu olevan ainoastaan kiinnostunut purkamaan sitä energiaa, jonka hän itse kappaleistaan imee.

Huomion kerjääminen jatkuu, kun bändi poistuu ja jättää backstagen oven selälleen. Sieltä Ørsted kailottaa mikkiin, että tahtooko yleisö kuulla lisää. Tätä seuraa jo pitkin keikkaa ryöpsähdellyt nostalgisen tyttöenergian huipentuma, kun encore aloitetaan Spice Girlsin legendaarisella kappaleella Say You’ll Be There.

Noin tunnin pituisen tiukan vedon taputtelee kappale Glass. Vaikka setti tuntuu ensin turhankin lyhyeltä, on se lopulta juuri sopiva. Keikan aikana saattoi suorastaan kellua Møn mehukkaiden soundien yltäkylläisyydessä, eikä klubin seinien sisällä ehtinyt väsähtää yhtikäs kukaan.

Keikan mehukkuudesta huolimatta on vaikea sanoa, mihin suuntaan Mø nyt askeltaa. Kantaako freesi, juuria kunnioittava r&b-popitus vielä pitkään, vai onko Ørsted vain juuri nyt oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

En tiedä, enkä oikeastaan välitä. Keikka oli tarpeeksi hieno jäädäkseen mieleen iltana, jolloin freesiyden voima tuntui maailman hienoimmalta. Se on aivan hyvä meriitti juuri nyt.

Lisää luettavaa