Kun epäilijä kääntyy uskovaiseksi – Jami Järvinen koki valaistumisen Don Huonojen jäähallikeikalla

Tomi Palsa

Egotrippi, Maj Karma, Don Huonot
Helsingin Jäähalli
27.2.2015

Kontulalaisella on harvoin mitään tähdellistä syytä vierailla HIFK:n kotiareenalla, mutta tänään on pakko istahtaa raitiovaunuun ja siirtyä pelottavan kauas metroradan turvasta.

Jäähallissa on alkamassa Don Huonojen 25-vuotisjuhlakonsertti.

Warner Music Live on varmuuden vuoksi keksinyt jämäköittää Donkkareiden paluuta kahdella muulla aktilla. Uutta albumiaan esittelevä Egotrippi saa tukalimman paikan koko setin lämmittelijänä. Paluutaan tekevä Maj Karma on vuorossa hiukan ennen kymmentä.

Egotrippi on jo ennättänyt aloittaa oman osuutensa, kun saavun mestoille. Piha on täynnä tupakoivia, matkaoluitaan kiskovia kuluttajia, joiden mielenrauhaa avausshow’n missaaminen ei näy millään tavalla järkyttävän.

Sivukorvalla poimitut keskustelut paljastavat, että Maj Karmaa kohtaan on ladattu enemmän odotuksia. Se on hiukan harmi, sillä Egotrippi ei ole edelleenkään millään muotoa kehno bändi.

Oma suhteeni bändiin on tuskin loputtomasti erilainen kuin muulla kansalla: tutut biisit, vieraat esittäjät. Reilut kaksikymmentä vuotta melodisesti nättiä suomipoppia soittanut Egotrippi ei ikinä ole tuntunut henkilökohtaisesti niin koskettavalta, että sitä pitäisi varsinaisesti fanittaa.

Ja kun musiikissa ei ole ollut mitään moittimistakaan, Egotrippiä ei ole tarvinnut seurata edes vihatakseen. Siitä on siis tullut vain arjen taustamusiikkia.

Sisällä hallissa on ilmassa iloisen musiikkitapahtuman helskettä. Sali laulaa biisien mukana – osaavathan kaikki ulkoa jokaisen Egotrippi-radiohitin – mutta tunnelma on pikemminkin hyväntuulinen kuin intohimoinen. Porvarillinen hygge pyörteilee ympärillämme urheilupalatsin betonisessa hämäryydessä.

Muusikot ovat liimautuneet sijoilleen aivan kuin ilkikurinen järjestäjä olisi kertonut ennen keikkaa miinoittaneensa lavan. Jäähallin avaraa tilaa ei oteta mitenkään haltuun.

Staattisuus ei voi olla heijastumatta yleisöön, joka enimmäkseen puuhailee omiaan sen sijaan, että keskittyisi konserttiin. Fanit ovat tietenkin innoissaan, mutta eturiviin heitä mahtuisi vielä satapäin enemmän.

Miksauspöydän taakse aidattu anniskelukarsina on ängeten täynnä. Onko Egotripin keikoilla aina tällainen Pori Jazz -tunnelma? Ei tämä ole pitkästä aikaa uutta albumiaan promoavan bändin ainutkertainen voimannäytös, vaan firmakeikka.

Tuoreimman singlensä höystämän nostalgisen hittikimaran luikautettuaan Egotrippi poistuu lavalta yhtä eleettömästi kuin siellä olikin. Hieno bändi, mutta saavat luultavasti odottaa stadionkeikkaansa vielä toiset kaksikymmentä vuotta.

Kalle Ahola. Kuva: Tomi Palsa
Kalle Ahola. Kuva: Tomi Palsa

Käväisen mukaan lähteneen kollegan kanssa baarin puolella nauttimassa keravalaisen mäskitehtaan valmistaman sokeriliemellä laimennetun käymistuotteen, jota Carlsbergin markkinointiosasto vitsikkäästi nimittää siideriksi. Seitsemän läskiä euroa livahtaa Restelin kassaan, josta kymmenykset aikanaan valuvat kaivatuksi vaalitueksi vasemmistopuolueille.

Jäähalliin virtaa koko ajan lisää musiikinystäviä. He odottavat tauolta palanneen Maj Karman ilmestymistä lauteille. Heidän ja bändin välissä on enää… Jusu Lounela ja Heta Hyttinen? Maapallolla asuu noin 7,2 miljardia ihmistä. Siihen nähden melkoinen yhteensattuma, että juuri nämä kaksi osuivat tämän illan juontajiksi.

Lystikkäin sanoin, jotka eivät jääneet kenenkään mieleen yli sekunniksi, kaksikko kuuluttaa Maj Karman esiintymisvuoron.

Tuttu kuulapää ilmestyy näkyviin. Luulot otetaan pois, Maj Karma aloittaa reipastahtisen runttauksen. Bändi sykkii räjähtävää energiaa, joka ainakin hetkeksi täyttää jäähallin.

Herra Ylppö loikkii lavalla ja mulkoilee yleisöä lähes äkäisesti. Hän ei jää odottamaan, että viimeisetkin takalaidan fanit lämpenevät, vaan repii palautteen väkisin.

Silti en voi olla huomaamatta, että katsomo väsyy bändiä nopeammin. Lähes jokaisen biisin kohdalla toistuu sama kuvio. Ihmisjoukot yhä uudelleen sähköistänyt into lopahtaa ennen kuin kappale on saatu vietyä viimeiseen säkeistöönsä. Näemmä tosifaninkaan ei ole helppo innostua yhtyeen edustamasta ”miehen kriisi” -hevistä alkutahteja kauemmin.

Ylppö kaivaa kuoppaa syvemmäksi hersyvällä vitsihuumorillaan. Koska kyseessä on kolmen kokeneen yhtyeen yhteinen tilaisuus ja samalla Don Huonojen 25-vuotisjuhla, Ylppö oli keksinyt mojovan huulen valmistellessaan keikkaa Warner Music Liven kanssa. ”Ehdotin tapahtuman nimeksi ’Huonot’”, solisti murjaisee.

Heh heh.

Egotripistä poiketen Maj Karma ei esitä uransa alkupuolen hittejä, vaan keskittyy uudempien albumiensa biiseihin. Mitä pidemmälle keikka etenee, sitä enemmän tasatahtia lykitty 2000-luvun miehekäs jytkykomppi alkaa uuvuttaa.

Bändi tuo pahimmillaan mieleen Nickelbackin, joka on päättänyt tehdä Apulanta-tribuuttikeikan. Tai päinvastoin.

Salama-biisin kohdalla alan jo käydä epätoivoiseksi. Tätäkö itsesääliä ihmiset haluavat kuulla?

Oikeasti Maj Karmaa on turha soimata. Samaa tautia potevat kaikki viimeisen viidentoista vuoden aikana radiosoittoa saaneet suomenkieliset yhtyeet kevyen musiikin jokaisella saralla iskelmästä reggaeen.

Sanoittaja-laulajan hinku heittäytyä uuskalevalaiseksi proosarunonlausujaksi johtaa väkisinkin töksähteleviin säkeisiin, joissa yleisön päälle kaadetaan tahti tahdilta kolistellen suomen pitkien sanojen loputtomia tavurimpsuja.

Soittajat ovat kenties instrumenttiensa kanssa taitavampia kuin ikinä luomakunnan historiassa, mutta lopputulos muistuttaa enemmän kaatuvaa halkopinoa kuin klassisen suomirockin pelkistetyn eleganttia sana-akrobatiaa.

Biisi päättyy vaisuihin suosionosoituksiin.

Lopuksi bändi vetäisee vielä Attentaatin, jonka päälle Ylppö summaa paluukeikkansa tunnelmat. Taisi itsekin huomata, ettei viiden tähden suoritusta vielä tänään nähty:

”Oli nastaa soittaa helvetin pitkästä aikaa. Kyllä tää tästä lähtee!”

Kuva: Tomi Palsa
Kuva: Tomi Palsa

Yhtä siideri-imitaatiota ja yhtä Jusu Lounelan hassua pukua myöhemmin illan pääesiintyjä ilmestyy kaksi ja puoli tuntia pehmitetyn yleisön kriittisen katseen kohteeksi.

Don Huonot on keski-ikäistynyt, kuten me kaikki 1970-luvun sikiöt. Hiukset ovat lyhentyneet, ohentuneet tai kerta kaikkiaan kadonneet.

Jussi Chydeniuksen intiaanitukka on enää muisto vain, muuten miehen tuttu hevosennaama sentään on ennallaan. Kalle Aholan söpöjen mallikasvojen kehykseksi on kasvanut parta. Samanlainen mutta pienempi komistaa Jukka Puurulan leukaa. Kie von Hertzenin tuuheista naamakarvoista voisi kirjoittaa kokonaisen esseen.

Vuonna 2002 julkaistulta Don Huonot -albumilta poimittu avauskappale Sydänpuu toimii hyvänä siltana nykyajasta bändin 1990-lukulaiseen nousukiitoon. Biisi ei aivan tee taikatemppuja, mutta vihjaa suuren illuusion olevan rakenteilla.

Ja se on Seireeni. Biisi on nimensä mukainen. Yleisö kadottaa pidäkkeensä. Liekit lyövät lavasteista sekä fyysisesti että henkisesti. Egotripin seesteinen jäyhyys unohtuu, Maj Karman maskuliininen angsti väistyy.

Lavalla koikkelehtii polvipituiseen hameeseen ja polvisukkiin pukeutunut polkkatukkainen solisti, jonka silmät nauravat. Kalle Ahola on onnellinen mies, eikä se jää salaisuudeksi.

Don Huonot tarjoaa faneille rakastettuja ysärihittejään, mutta ei tätä voi pelkäksi nostalgiakeikaksi sanoa. Biiseissä ja niiden sovituksissa on raikkautta, iskuvoimaa ja runsautta.

Arjen harmaista parisuhteista mumisevan 2010-luvun tuhnurockin rinnalla Donkkareiden maalaama rikas ja suorastaan tuhlaileva musiikkifresko on ällistyttävä elämys.

Tällä keikalla on mahdotonta teeskennellä olevansa kyyninen rokkipoliisi. On pakko heilua, liikuttua, rakastua, aiheuttaa järjestyksenvalvojille harmaita hiuksia.

Miten minä muistelen joskus tuhahdelleeni, etten erityisemmin välitä Don Huonoista?

Konsertin puolivälissä muusikot siirtyvät hallin keskelle tunnelmoimaan akustisesti peilipallon alle. Bändi nostaa rimaa puhtaalla stemmalaulullaan. Aivan kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan ja yhtye olisi käyttänyt välivuodet vain hiomalla esitystään yhä ehjemmäksi, sujuvammaksi.

Yleisö on jo kaulaansa myöten bändin taskussa, mutta Ahola lisää kierroksia.

Kissan kuolema -elokuva mainitaan. Yhtye esittää Hannun ja Kertun. Tässä näkyy Donkkareiden ylivoima. Mikä tahansa toinen yhtye olisi tehnyt lastensuojelurikosaiheisen koulukotibiisin kireäkurkkuisena paatoksena, mutta Ahola on kirjoittanut mustaa huumoria kukkivan pop-teoksen.

Ja nyt ukot vielä kehtaavat sirotella sen katsomoon leppoisasti näppäiltynä rallatuksena.

Päälavalle ilmestyy mies. Don Huonojen alkuperäinen kitaristi, vuodet 1989–92 riveissä häärinyt Joonas Pirttilä on salissa. Viimeiset vielä tajuissaan olleet katsojat lankeavat loveen, kun Hyrrä pärähtää soimaan säveltäjänsä kitarasta.

Tuskin sisko on lentänyt luokse saman kylmäkätisen tohtorin, kun yhtye pamauttaa ilmoille viime syksynä Yleisradion We Want More -ohjelmaflopin innoittamana tehdyn paluusinglensä, Salaisuuden. Hallin täyttää ujostelemattoman suuri rakkauslaulu. Ei tämä joudu häpeään donkkariklassikoiden keskellä.

Kuva: Tomi Palsa
Kuva: Tomi Palsa

Konsertti on kääntymässä viimeiselle kolmannekselleen, kun estradille astelee yllättäen Laura Närhi duetoimaan Aholan kanssa. Synkänoloisesti nimetty Surunkerääjä on myös syksyinen uutuus.

Laulu starttaa ujosti, onnahdellen, mutta tempautuu yhtäkkiä sfääreihin. Se paisuu kitarat helkkyen supermassiiviseksi voimaballadiksi, josta Per Gesslekin olisi ylpeä.

Jälleen Ahola todistaa, ettei pateettisuus tarkoita samaa kuin tappiomieliala. Suuri tunne antaa aina enemmän kuin ottaa.

Närhi ei poistu lavalta. Kupeksimisen syy paljastuu hetkeä myöhemmin, kun hän tuuraa Costi Snellmannia kappaleessa Kissaihmiset. Me kuuntelemme sydän pakahtuen.

Helsingin Jäähallissa on taikaa. Se on hetkeksi ajan ja tilan ulkopuolella. Biisi on yhä riipaisevan kaunis. Sen voi esittää vuonna 2015 ja se kuulostaa uudelta.

Konsertti lähenee loppuaan, mutta bändillä on yhä ässä poikineen hihassaan. Riidankylväjä saa yleisön säpsähtämään tunnelmapalojen jälkeen hereille.

Onneksi, sillä tulossa on vielä yksi illan uskomattomimmista hetkistä. Tulipatsaat loimottavat, kun Don Huonot aloittaa ärsyttävän Verta, pornoa ja propagandaa -kappaleensa.

Biisi vaikutti aikoinaan jo ilmestyessään pelkältä huonolta protestilauluparodialta, täyteraidalta, joka piti vain säveltää, jotta samannimiselle albumille saataisiin jokin nimibiisi. Mutta kun siihen keskelle otetaan vierailijaksi Paleface, alkaa tapahtua outoja.

Sydän hakkaa, henki salpautuu. Haluaisin itkeä, mutta en naurultani kykene.

Stendhalin syndrooman oireet värisevät ihollani. Tämä on epäreilua! Olen ehtinyt kuluneina vuosina turtua juostenkustuun puolisuorittamiseen, jossa päälleni ejakuloidaan geneerisesti mumistua iskelmähuttua. En ole millään tavoin varautunut absoluuttiseen täydellisyyteen. Miksi lipuissa ei ollut varoituksia?

Periaatteessa keikka oli tässä, mutta olisi edesvastuutonta päästää yleisöä ulos jäähallista äärimmilleen virittyneessä tilassa. Siitähän seuraisi mellakka. Bändi purkaa rakentamansa pommin vetämällä Ruma rämä romu römö-römön a cappellana. Rauhallinen pulputus saa kuohuvan noidankattilan asettumaan.

Pyhimyksen perään kolmas ja viimeinen encore saa ihmiset vielä kerran valtoihinsa. Hyvää yötä ja huomenta on Donkkareiden ikihiteistä joutavin, mutta silti ja siksi onnistunein valinta lopetusbiisiksi.

Ulkona töölöläisessä illassa raitiovaunuihin ja takseihin vaeltaa täysin tyydytetty kansa. Don Huonoilta on lupa odottaa kovaa paluuta.

Kuva: Tomi Palsa
Kuva: Tomi Palsa