Phil & Dave Alvin with the Guilty Ones
Savoy-teatteri, Helsinki
3.11.2014
Kuollut mies. Lavalla on kuollut mies.
Luurangon ääriviivat puskevat läpi poskipäistä. Kun katse kääntyy alaspäin lavaa kohden, posket menevät lommolle niin että niiden läpi näkyy tyhjyys, aika, kuolema.
“Veljeni Phil kuoli Valenciassa pari vuotta sitten. Siis todella kuoli. Siellä kuitenkin oli onneksi osaava lääkäri, ihana Maria, joka kiipesi veljeni päälle ja takoi häntä nyrkillä, kunnes henki kulki taas – asia, jota minä olen ajoittain halunnut myös tehdä”, heittää Dave Alvin Savoyn lavalta virnistellen.
Vieressä kuollut mies kääntää vaikean näköisesti yläruumistaan ja hymyilee kuten kuolleen miehen voi kuvitellakin hymyilevän: surumielisesti ja hieman lannistuneesti. Seuraavaksi hän avaa suunsa ja sanoo, miten paljon hän ihailee pikkuveljeään.
Tuohon hetkeen tiivisty jotain olennaista tästä illasta. Jos Alvinin veljeksistä tehtäisiin elokuva, olisi tämä loppukohtaus. Voin jo nähdä ohjaajan suu vaahdossa pitchaamassa ideaa: ”Vuosien nujakoinnin jälkeen veljekset tajuavat toisen melkein kuoltua kuinka paljon merkitsevät toisilleen! Palaavat juurilleen ja tekevät levyn niistä biiseistä, jotka inspiroivat heitä uran allussa! Lähtevät sitten tien päälle, vaikka toinen on jo vanha ja hauras! Joka ilta kohtaavat toisensa välispiikeissä ja – not a dry eye in the house!”
Eikä tosiaan ole. Raavaat miehet tuntuvat tämän tästä pyyhkivän silmäkulmiaan. Ollaan puolessavälissä tätä historiallista keikkaa, Alvinin veljesten yhteistä ensiesiintymistä Helsingissä.
Phil on Daven mukaan käynyt ”Helsingissä” kolme kertaa (1987 Saapasjalkarockissa Pihtiputaalla, 1991 ja 2004 Tavastialla) ja Dave vain kerran (1992, Paladinsin kanssa Tavastialla). Vasta vuonna 2014 tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus nähdä The Blastersin ydinkaksikko samalla lavalla näilläkin leveysasteilla.
Blastershan on syy, miksi kaikki olemme täällä, niin Alvinit kuin yleisökin. Tämä ilmiömäinen roots-orkesteri on aina ollut suomalaisten suosiossa, kenties siitä syystä, että sen musiikki on niin teeskentelemätöntä, yksinkertaista ja voimakasta. Oikeastaan aikalaisista tulee mieleen vaan Jason & The Scorchers, toinen americana-veteraani, joka tuntuu aina olleen suositumpi mystisissä Euroopan maissa kuin kotimaassaan.
Jälkihurrigaaniseen Suomeen nämä orkesterit ovat uponneet kuin nyrkki palleaan, siitä todistaa kiitettävän täysi Savoyn sali.
Phil Alvin seisoo tänä iltana lavan keskellä kuitenkin syystä. Hänen pikkuveljensä on asemoinut hänet sinne, paikalle, jossa hän itse tavallisesti seisoo. Koko bändi, koko ilta, koko Savoy tuntuu miltei Dave Alvinin rakentamalta. Illan koreografia näyttää kuitenkin, että tämän tarkkaan harjoitetun laivan keulakuva on Phil.
Ripeämmin liikkuva, virnistellen ja kitarallaan sohien isoaveljeään piirittävä Dave kehuu veljeään ja tämän ääntä vuolaasti. Hän häärii ympäri lavaa kuin hieman temppujensa läpinäkyvyydestä huolehtiva sirkustirehtööri Stetson-hatussa.
Ja onhan se hyvässä kunnossa, se kuuluisa ääni. Yhtä kireä ja kiihkeä, vaikka voimaa tuntuu hieman puuttuvan.
Setin loppupuolella heitetty cover James Brownin ensimmäisestä hitistä Please, Please, Please todellakin illustroi tuon instrumentin intensitettiiä. Silmät kiinni se tulee yhä, äärimmäisen ponnistuksen takaa, ihan kuten ennen. Otsalla tosin ei ole enää hikeä ja mikä kaikken surullisinta, sitä ei rytmitä enää se leveä, kaikki hampaat näyttävä hymy.
Kun viimeksi näin Phil Alvinin Tavastialla Blastersin kanssa tasan kymmenen vuotta sitten, oli hän yhä se isoruhoinen, valokeilassa hikoileva soul-laulaja, jonka varaan yhtyeen maine rakentuu. Nyt jäljellä on proverbiaalinen varjo entisestä.
Tunnelma on kenties tästäkin syystä oudolla tavalla arvokas. Ensin viitisen kappaletta uudelta levyltä, sitten hetkeksi Blastersin pariin (American Music!), sitten Daven loistokkaan soolomateriaalin pariin, taas pari biisiä uudelta levyltä, Alvinin toisiksi isoin hitti Dry River ja Blastersia loppuun (hieman vanhaa uhoa tavoitteleva One Bad Stud).
Encorena toinen Alvinin isoin hitti (4th of July) ja Blastersin Marie Marie, jonka loppuun vedettyyn pitkään instrumetaaliosioon Dave luikauttaa pienen pätkän So Long Baby Goodbyen melodiaa, jonka veljensä vanhana kettuna nappaa ja toistaa huuliharpulla. Bändin tultua mukaan Phil alkaa kaivella oikeasta housuntaskustaan toista huuliharppua, sanotaan nyt vaikka D-harppua C-harpun tilalle, ja kun hän nostaa sen huulilleen, hyppää koko bändi hänen takanaan huikealla tarkkuudella modulaatioon ja räjäyttää katon paikasta.
Sitähän tämä on, helvetin tarkasti harjoiteltu ja suunniteltu vanhan ajan show. Spiikit soljuvat upeasti kappaleiden sanoituksiin, tarinoiden ja punchlinejen rytmitys on kellontarkkaa ja helvetin tyylikästä (huikea Johnny Ace is Dead) ja spontaaneiltakin tuntuvat jutut ovat niin täydellisiä, että niiden täytyy olla harjoiteltuja. Daven kiihkeät soolot lienevät ainoita improvisoituja purkauksia, jotka puhkovat tarkkaan koreografoitua esitystä.
Mutta se ei haittaa. Kyseessä ei ole halpa vedätys, vaan huippuunsa hiottu käsityöläisten taidonnäyte, yleisöä kunnioittavaa paneutumista illan dramaturgiaan sekä musiikin parantavaan ja sykettä kiihdyttävään voimaan. Lopputuloksena on huikea roots-rockin juhla, yksi hienoimmista konserteista mitä olen nähnyt Savoyssa tai ylipäätään missään.
Tarkkaan harjoitellulla, hauskoilla jutuilla ja menevillä kappaleilla koristellulla esityksellä kuitenkin on tehtävä. Se peittää esityksen keskipisteessä olevan kylmän tosiasian, joka tulee pistävästi esiin silloin, kun Phil Alvin siirtyy vaivalloisesti liikkuen sivuun rumpusoolon tieltä. Tai kun esityksen lopussa lavateknikko taluttaa hänet lavan vasemmalla kulmalla oleville portaille, jotka Phil kävelee hitaasti alas ja jatkaa ulos salista kääntymättä ympäri ja näkemättä koko Savoyn salillista, joka on noussut pystyyn osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja rakkauttaan.
Silloin tajuan, mikä tuo vimeinen sävelmä oli. Kappale, jonka sanoja Phil ei laulanut, vaan tyytyi soittaamaan ne huuliharpulla: ”So Long, Baby, Goodbye”.
Orkesterinjohtajan Stratocaster muuttuu tahtipuikoksi. Kuva: Jean Ramsay
Post scriptum: Kun katselee lavan takaoikealle poistuvaa Dave Alvinia, tekee mieli ottaa hattu päästä tälle hienolle miehelle. Vaikka koko illan hän on yrittänät reunustaa ja alleviivata veljeään, on tämä silti Daven show.
Hänen ääneensä on iän myötä tullut palettia laajentavaa syvyyttä, ja huvittavasta leveästä haara-asennosta lähtevä kitaratyöskentely on aivan omaa luokkaansa.
Vanhan kolukunnan soittajaa pitää myös ihailla siitä, ettei lattialla ole pedaaliarsenaalia yhtä viritintä enempää: soundi syntyy sormista, kitarasta ja vahvistimesta. Straton nokkavan koppava soundi tulee luonnollisena ja terävänä Alvinin säätäessä volyymiä mestarillisesti pikkurillillä soiton lomassa.
Miehen spiikitkin ovat keskivertoa mielenkiintoisempaa kuultavaa: kuten veljesten tiedonjanoiseen roots-intohimoon kuuluu, pohjustetaan jokainen kappale vuosiluvulla ja taustoilla.
Aamulla herästessä onkin voimakkaimpana toive, että Dave Alvin palaisi Suomeen mahdollisimman pian soolokeikalle. Ja pieni lisätoive, että se saisi olla baarissa, jonne tämänkaltainen musiikki kuuluu paljon enemmän kuin Savoyn samettipenkeille.