Psykedelia ja folk kohtasivat hellyyttävän hapuilevasti, kun indiesensaatio Kurt Vile taustayhtyeineen kipusi Tavastian lauteille maanantai-iltana. Keikka oli odotusten mukainen, unenomainen elämys.
Teksti ja kuvat: Mikael Helenius
Kurt Vile & The Violators, The New Tigers
Tavastia, Helsinki
29.8.2011
Kun Sonic Youth ja Tom Petty yhdistyvät, syntyy Kurt Vile. Vaikka mies on putkahtanut maailmaan vasta vuonna 1980, voi pitkätukan hyvin kuvitella syntymävuosikymmenelleen yhdeksi niistä popkulttuurin esittämistä, lukion keskeyttäneistä ja pilven polttamiseen Pink Floydin tahdissa keskittyvistä laiskureista. (kts. kymmenisen vuoden takainen tv-sarja Freaks and Geeks.)
14-vuotiaasta lähtien tuhottoman paljon cd-r-levyjä tehtaillut Vile on julkaissut neljä virallista studioalbumia, joista kaksi viimeisintä ilmestyivät indiejätti Matador Recordsin alaisuudessa.
Aikaisemmin lapsineroksi tituleerattu lauluntekijä sai toiseksi viimeisellä Childish Prodigy -levyllään (2009) jo palstahuomiota, mutta vasta tämänvuotinen Smoke Ring for My Halo räjäytti potin toden teolla. Aiemmilla tuotoksilla äänimaisemia hallinnut lo-fi-suhina on jäänyt taka-alalle tuottaja John Agnellon (Sonic Youth, Dinosaur Jr.) ohjastuksessa, mikä on vapauttanut kaivattua tilaa Vilen laulunkirjoitukselle sekä introspektiivisille teksteille.
Uusista tiikereistä neljännes, Valtteri Virtanen.
Illan Tavastialla aloittaa Nick Trianin tuoreelle Soliti-levy-yhtiölle kiinnittetty ”fuzzahtavaa poppia” veivaava The New Tigers. Lämmittelijän tyylikäs poppailu ei rajoitu surinavallin ja kaiun sumuverhoon, vaan kappaleiden ideat ja melodiat jättävät mieleen merkin, joka vihjaa tarttuvuudesta ja mielenkiintoisuudesta. Tulevaa albumia odotellessa.
Sitten onkin jo pääaktin aika aloittaa. Lavalle astelee Vile mukanaan taustayhtye The Violators, rumpalista ja kahdesta kitaristista koostuva taustabändi.
Toinen kitaramaakareista soittaa välillä kitaraansa kuin bassoa, jolla kenties haetaan kompensaatiota bassomurinan puutteelle. Suurin osa kappaleista ei kuitenkaan kaipaa lisäjykevyyttä, sillä tiukasti tomikomppeja takova rumpali toimii pontevana pohjana kolmen kitaran diskanttiselle versoilulle.
Rujo äänimaailma on psykedeliaan taipuvaisen, The Velvet Undergroundiin juontavan surinarockin perua, ja sen kontrasti folk-lauluntekijäperinteessä kulkevien laulujen kanssa on kiehtova. Biisien punainen lanka ei tosin meinaa aina löytyä surinan joukosta, eikä vähäeleistä ääntä meinaa joukosta erottaa.
Nokkamiehen habitus on aavistuksen verran vaisu. Hiuksia naamallaan roikottava Vile katsahtelee yleisöön pääasiassa kitaranviritystauoilla, joita on melkoisen paljon.
Yhtyeen olemus tuo enemmän mieleen uraansa käynnistelevän amatööriyhtyeen kuin maasta toiseen soittamaan kiikutettavan, kuuman ja nousevan indiesuosikin. Kitaranvirityshiljaisuudet, itse kamojen pystyttäminen ja akustisen kitaran hihnan pettäminen korostavat epäammattimaisuuden mielikuvaa, mutta koomista tai vaivaannuttavaa mikään ei ole.
Yhtye on luonnollinen lavalla, eikä suhde artistin ja yleisön välillä ole vaikea tai epäselvä. Molemmat sen tietävät: sympaattinen ja lahjakas pitkätukka Amerikasta on osunut johonkin hermoon melodioillaan. Se erottaa hänet kaikista muista kotona äänittelevistä pitkätukista, ja se on tuonut hänet jopa tänne pohjolaan asti.
Tarttuvimmat helmet, kuten musiikkivideollaan ihastuttanut Jesus Fever ja tuoreimman levyn avaava hieno folk-pala Baby’s Arms toimivat mainiosti, kun taas iso osa hämyilevämmästä psykedeliajumituksesta jättää jäähtyneen olon.
Encorena Vilen yksin soittama Peeping Tomboy vangitsee Tavastian tyystin, ja miehen hapuileva ääni valloittaa tilan jokaisen nurkan. Jotain sympaattista on ilmassa:
I don’t wanna change but I don’t wanna stay the same
I don’t wanna go, but I’m running
I don’t wanna work, but I don’t wanna sit around
all day frownin’
Rumban 9-10/11 haastattelussa Vile kertoi tulevansa Suomeen ”zen-tilassa, ja katsovansa mitä tapahtuu”. Asetelma ja lopputulema olikin jotakuinkin kuvaillun kaltainen. Uninen performanssi oli ajoittain katkonaista torkkumista, mutta pääasiassa kiehtovan kaunista särösoinnin ja lauluntekijäperinteiden kädenlyöntiä. Vilen luonnonomainen laiskurihabitus ei ole rocktähtimaisen välinpitämätön ja kylmä, vaan sympaattinen ja persoonallinen.
Miehen sekä taustayhtyeen fokus hapuili useaan otteeseen. Mutta toisaalta, niinhän unissa yleensä käy.