Lavalla kansainvälisesti menestynyt laulajatar, käynnissä upea keikka, paljon hienoja biisejä – ja yleisössä vain muutama katsoja

Ladytronin laulajana tunnettu Helen Marnie vieraili Helsingin LeBonkissa oman bändinsä keikalla. Kokemus ei ollut artistille lämpimin mahdollinen.

Marnie
LeBonk
14.5.2015

LeBonkissa haisee oksennus. Imelä, pinttynyt haju lainehtii tanssilattian laidalla sohvaryhmän ympärillä ja keskellä.

Katse hakee laikkua istuimen verhoilusta, jotta laatan katkulle saataisiin selitys. Mutta kangas on kauttaaltaan samansävyinen. Ryynit ovat kadonneet, mutta haju on jäänyt.

Yökerho toki sijaitsee Yrjönkadulla, mutta ei sitä tarvitsisi näin kirjaimellisesti ottaa.

Salissa on kuutisen ihmistä. On helatorstain ilta, kello on puoli kymmenen ja minä odotan kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni laulajaa ensimmäiselle soolokeikalleen Suomessa.

Helen Marnie kivunnee lauteille joskus puoliltaöin.

Kukaan ei ole julkaissut missään muodossa pienintäkään arviota esitysajoista. Skottiartistia ennen meille tarjoillaan kotimaista Jaakko Aukustia ja saksalais-venäläistä 1314-sooloprojektia.

Kipaisen tiskiltä maksuttoman soodaveden, koska olen rutiköyhä ja kevyesti kohmeloinen.

Kello tulee 22, ja joukko iloisia hobitteja nousee lavalle. He helisyttävät monipuolisia instrumenttejaan ja piiskaavat ilmaa ylipitkillä otsatukillaan.

Kaikkein kookkainta frisyyriä Jaakko Aukusti -projektissa huiskuttaa bändin pomo, Jaakko Salonen. Esiintyjiä ei tarvitse kuin vilkaista, kun hitaampikin tajuaa poppoon tarjoavan pakahduttavan emotionaalista poppia, joka tuo mieleen aivan kaiken kymmenen vuotta sitten soitetun indien.

Seuraan loitommalta, kuinka soittajat taikovat ääniä selät köyryssä, suut mutruten. Sakea tunteikkuus kyllästää ilman.

Yritän tuntea sympatiaa vilpittömästi paahtavaa bändiä kohtaan, mutta jotenkin vain ärsyttää, kun muusikko liian helposti liikuttuu omasta esiintymisestään. Se on kuin lavakoomikko, joka nauraa vitseilleen. Tai Facebook-käyttäjä, joka peukuttaa omia tilapäivityksiään.

Puoli tuntia kestänyt setti katoaa lopulta sinne mistä tulikin. Hobitit livahtavat yläkerran backstagelle, jossa heitä epäilemättä odottaa laatikkokaupalla samppanjaa, kokaiinia ja bändäreitä. Joka toinen ihminen yleisöstä seuraa Jaakko Aukustia parvelle.

Tunnelma vakavoituu. Aikuistuu. Saliin laskeutuu yläkerrasta kookas tummanpuhuva mieshahmo häkellyttävän laajalla pääntiellä varustetussa t-paidassaan.

Hän on Gennadi ”Gene” Bogolepov, berliiniläis-pietarilainen muusikko ja keikkamyyjä, jolla on sattumoisin omaakin tuotantoa.

Venäjän kielen sana bog tarkoittaa jumalaa. Gene ei näytä kuolevaiselta.

Tilaan tiskiltä kahvin ilman viinaa.

Savua pumpataan lavasteisiin läkähdyksiin asti. 1314-nimellä esiintyvä Bogolepov vaivuttaa kaikki LeBonkin lattialla huojahtelevat 12 kuulijaa transsiin synkällä elektropopillaan.

Olen aistivinani Depeche Mode -vaikutteita. Ehkä Gene on käynyt Dave Gahanin kanssa samassa apteekissa.

Ei 1314 aivan paskaa musiikkia ole. Huomaan toivovani, että olisin 15 vuotta nuorempi ja levykaupassa. Siis mikäli Gene olisi saanut jotain cd:lle asti.

Kellon lähestyessä puoltayötä Bogolepov on jo poistunut lavalta. Illan päätähden esiintymisareenaa viritellään. Arvoituksellisesti virnistelevä nuori tummatukkainen nainen näyttäytyy ensimmäisen kerran.

Hän on Emer. Pelkällä sukunimellään esiintyvän Marnien yhtyeessä soittaa pelkkiä etunimiä: Emer, Jonny ja Peter.

Yhtäkkiä he marssivat eteemme koko konkkaronkka! Emer asettuu paikalleen koskettimien taakse. Mona Lisan hymy on liimattu hänen kasvoilleen.

Jonny taistelee kitaransa kanssa, Peter ohjaa koko yhtyettä rumpujensa takaa. Keskellä alkavaa konserttia on käsittämättömän solakka Helen Marnie tiukasti ihonmyötäisessä, hapsuin koristellussa trikooasussaan. Hänen päässään on kolme Minni Hiiri -tyyppistä rusettia vapaudenpatsasmaisena sädekehänä.

Ryhmällä on takanaan onnistunut konsertti Tukholmassa, nyt pitäisi yrittää samanlaista Helsingissä.

Ensimmäinen biisi on Crystal World -levyn avausraita Hunter. Kappale ei lähetä keikkaa sellaiseen nousukiitoon kuin voisi. Melko tyhjälle salille esiintyminen on vaikeaa. Parinkymmenen hengen yleisö ei heijasta takaisin mitään tunnetta.

Ladytron-artisti ei kuitenkaan ole mikään ensimmäistä kiertuettaan tekevä teiniprinsessa. Helen Marnie on tehnyt viisi studioalbumia bändin kanssa ja yhden soolona. Hän on kierrellyt isoja ja pieniä klubeja muusikkoja ja dj:nä.

Hän ei kuole lavalle, vaan starttaa seuraavan kappaleen.

We Are the Sea -biisistä on helppo lukea, että se on Lontoosta Glasgow’hun palanneen, elämänmuutoksen kokeneen muusikon antama lupaus ja synninpäästö itselleen ja kaikille, jotka haluavat aloittaa puhtaalta pöydältä.

Omakohtaisuus tulee läpi myös livenä. Marnie tuulettaa tunteitaan. Tulkinta on voimakas.

Katsomo on jo alkanut osoittaa pieniä virkoamisen merkkejä, kun illan kolmas kappale ja ensimmäinen Ladytron-cover alkaa. Hiukan yllättävästi Marnie on poiminut bändinsä ensimmäiseltä albumilta 604 kappaleen Playgirl.

Menevä ralli toimii hyvin soolona, ja jengi on niin liekeissä kuin vain joukkueellinen keski-ikäistyviä partasuisia poppimiliisejä voi olla.

Erinomaisesti sujuneen Sugarlandin jälkeen Helen on täydessä iskussa. Jälleen Ladytron-kappale: Runaway. Marnie hyökkää eturivin kimppuun. Kasvoilla on vakava ilme.

Hän heittää kertosäkeen ”My little runaway” vasten silmiämme yhä uudelleen. Tässä on vihaa, johon haluaisin pystyä vastaamaan.

Mutta meitä on niin vähän, liian vähän.

Lähes iljettää todistaa kansainvälisesti menestyneen muusikon hukkareissua Suomen kamaralle. Ja – adding insult to an injury – yleisö ei ole ainoastaan pieni, se on myös lähes liikkumaton.

Marnien eteen alkaa muodostua Riverdance: kukaan ei hymyile, kenenkään kädet eivät kohoa lantion yläpuolelle, kaikkien jalat napsuttavat tahtia.

Helen Marniesta on sanottava kaikella kunnioituksella ja rakkaudella, ettei hän ole universumin loisteliain laulaja. Kun Ladytronia on aikoinaan muodostettu, on nelikon kai ollut pakko vain pistää vähiten laulutaidoton jäsen framille.

Marnien äänessä ei ole soul-laulajan syvyyttä tai klassisen laulajan teknistä taituruutta. Jopa omalla soolokeikallaan Marnie joutuu pinnistelemään puhaltaakseen kaikki kirjoittamansa nuotit ulos keuhkoistaan.

Toisaalta tässä mielessä hän on hyvässä seurassa: Pet Shop Boysin Neil Tennant honottaa biisinsä samalla tavalla vaivalloisesti, eikä kukaan tunnu siitä mieltään pahoittavan. Kyse onkin siitä, millaista musiikkia halutaan esittää.

Ei se ääni, vaan mitä sillä kerrotaan.

Crystal World -albumin Laura kuuluu niihin teoksiin, joissa Marnien – ja vain Marnien – hento ääni on juuri oikea väline kappaleen tulkitsemiseen.

And I wanna go where wild horses go
Where I left her, and nobody knows
I wanna go where wild horses go
Where I left her, and nobody knows
No-one knows, no-one knows

Marnie on poistunut. Vain muusikon kuori on edessämme, hänen henkensä on sisällä kappaleessa.

Marnien kasvoilla vaihtelee kireä, lähes ahdistunut ilme. LeBonkin tyhjä lattia tai eturivissä älypuhelimiaan näpräävät tonnin seteli -ilmeiset nelikymppiset nörtit eivät voisi häntä vähempää kiinnostaa.

Hän vaeltaa kaukana vuodessa 1998, parikymppinen taideopiskelija Glasgow’sta. Vuotta myöhemmin hän perustaa Daniel Huntin, Reuben Wun ja Mira Aroyon kanssa Ladytronin.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin hän esiintyy kouralliselle suomalaisia.

Aavemaista Laura-tulkintaa seurannut Hearts on Fire ei tavoita enää samaa viiltävyyttä, mutta edustaa oivallisesti Marnien sisäistämiä Ladytron-vaikutteita.

Illan setin ensimmäinen ja ainoa kokonaan uusi biisi ammennetaan tähän väliin.

”Tämä kappale kertoo Skotlannista”, Marnie spiikkaa. Hän viittaa Skotlannin kansanäänestykseen.

”Me emme saaneet itsenäisyyttä”, hän lisää hymähtäen sardonisesti.

”Te saatte sen!” huutaa yksi eturivin kuulijoista. Nyökkäilemme ja hihkumme kommentille. Yritämme kuulostaa valtavalta väkijoukolta.

Wolves. Elävänä esitettynä se kouraisee vieläkin syvemmältä sydänalasta kuin koskaan netistä striimattuna.

Marnie ojentaa kädet ilmaan, taustalla Jonny ja Peter piiskaavat soittimistaan yhä uusia ääniä. Emer hymyilee sfinksimäisesti ikään kuin koko maailmankaikkeus olisi hänen ikioma vitsinsä.

Sydän sykähtelee ylimääräisiä lyöntejä.

Kuten sanottua, harva huutaisi Helen Marnien nimen, jos pitäisi valita tenhoava tulkitsija hurjalle vallankumoushymnille. Onneksi Helenin ohut, lähes epätoivoinen ääni tekee taas taikansa.

Harppoen etenevä marssikomppi kuljettaa sanomaa. Kuulijan päässä muodostuu kuva takaa ajetusta eläimestä, joka huohottaa voimiensa ehtyessä. Me olemme tuo eläin.

Kappaletta pönkitetään heittämällä perään Ladytronin Soft Power.

We’re not sleeping at the wheel
The wheel is turning the machine
that kills for us.

Keikka on loppuliidossa. Marnie mulkaisee miksauspöydän suuntaan ja pyytää katkaisemaan savukoneen, jota silminnähden inhoaa. Hän alleviivaa vaatimustaan kurkunleikkaamiseleellä.

Näkymä selkenee. Valaistus muuttuu kylmän teollisesta lämpimäksi, sensuelliksi. Marnie huipentaa komeiden huippubiisien sikermän Crystal Worldin kappaleella Gold, joka on Lauran kaksoissisar ja Marnien tapa osoittaa Lana Del Reylle, että osataan sitä Glasgow’ssakin. Se on myös koko albumin viimeinen kappale.

Setin päätteeksi faneille tarjoillaan Ladytronin läpimurtohitti vuodelta 2002, Seventeen. 37-vuotiaan laulajattaren suusta kuultuna biisin ironia saa uusia sakeusasteita.

Ohjelma oli siinä. Helen Marnie kohottaa skumppalasiaan ja kiittelee asianmukaisesti. Koko joukko raahustaa eleettömästi pois.

Tähän kohtaan kuuluisi encore, mutta entä jos olimme huono yleisö? Taputamme varovaisesti yltyen. Yhä rohkeammin, yhä äänekkäämmin.

Helen Marnie ei saa poistua Helsingistä kuvitellen, ettemme rakasta häntä.

Patoluukut murtuvat. Me huudamme. Soita minulle, Helena!

Ja Helena soittaa. Bändi marssii takaisin hiukan iloisempana kuin poistuessaan. Yleisölle on tarjolla kaksi pop-musiikin ylittämättömimpiin mestariteoksiin kuuluvaa helmeä.

Submariner, yli seitsenminuuttinen sinfoninen runo, saa vuoron ensiksi. Petollisen helpolta kuulostava ralli katoaa kappaleen puolivälissä. Laulu ikään kuin hukkuu sukellusveneen koneistoon.

Loputtoman pitkä outro tarjoaa bändille tilaisuuden pienimuotoiseen jammailuun, joka yltyy silmittömäksi ryskeeksi ennen valelopetusta. Yleisön jo taputtaessa kosketinsoittaja Emer näppäilee vielä hiljaisen soolon, joka on enemmän rukous kuin musiikkia.

Helen Marnie hymyilee iloisesti. Hän kysyy pieneltä yleisöltään, arvaako kukaan, mikä biisi on vielä soittamatta.

Destroy everything you touch!” kaikki karjuvat.

Kello on puoli kaksi yöllä, kun Ladytronin kaikkien aikojen suurin hitti on soitettu. Ilmassa on viimeinkin sähköä. Itse asiassa nyt vasta pitäisi aloittaa bileet, vetää pari settiä lisää, seota täysin, päätyä vääriin sänkyihin oikeiden tyyppien kanssa.

Mutta Marnie poistuu yläkerran backstagelle, valot käännetään päälle, dj käynnistää kammottavan soittolistansa.

Säntään viimeiseen yöbussiin. Seuraavana päivänä luen Facebookista Marnien fanisivulta, että Helen on bilettänyt puoli viiteen aamulla.

Sentään. Hyvä Suomi!